Kansoja yhdistävä ja erottava arabia

Julkaistu: 11. lokakuuta 2018 | Kirjoittanut: Sylvia Akar

Arabian kieli

Arabia on yksi maailman eniten puhutuista kielistä, ja se on yksi YK:n virallisista kielistä. Moderni standardiarabia eli arabian kirjakieli on 25 valtion virallinen kieli – tai yksi virallisista kielistä – ja klassinen arabia on kaikkien muslimien liturginen kieli.^[1]

Suomessa arabian äidinkielekseen on ilmoittanut 2017 tilaston mukaan 26 467 henkilöä. Se on venäjän ja viron jälkeen kolmanneksi yleisin vieras kieli maassamme. Arabiaa on opetettu suomalaisissa kouluissa oman kotikielen tunneilla jo pitkään. Syksystä 2019 alkaen on tarkoitus tehdä arabiasta peruskoulun valinnainen B2-kieli. Yliopistollisena aineena arabiaa voi Suomessa opiskella vain Helsingin yliopistossa.

Mitä ovat arabimaat? Pan-arabialaisuus ja Arabiliitto

Arabimaihin lasketaan yleensä Arabiliiton jäsenmaat, joita on 22.^[2] Arabiliitto on ideologinen luomus, joka koostuu ”arabivaltioista”. Nettisivuillaan se kuvaa itseään arabiaa puhuvien kansojen liitoksi. Tosin liittoon kuuluu myös maita, joissa arabia ei ole valtakieli, kuten Djibouti ja Somalia.  

Arabiliiton alaisuudessa toimii keskus, jonka tavoitteena on edistää arabiankielistä opetusta, arabimaiden kulttuurista yhtenäisyyttä ja rikastaa jäsenmaiden kulttuuri- ja tiede-elämää käännöstoiminnalla.

Arabimaissa toimii myös ainakin viisi kieliakatemiaa, joista vanhin on toiminut Damaskoksessa vuodesta 1919. Kuuluisin on Kairon akatemia, joka perustettiin 1932. Muut merkittävät akatemiat sijaitsevat Irakissa ja Jordaniassa. Näiden akatemioiden tarkoitus on säilyttää arabian kirjakieli ja kehittää sitä modernien yhteiskuntien tarpeisiin. Uusien arabialaisperäisten vastineiden kehittäminen länsimaisten lainasanojen tilalle on yksi akatemioiden tärkeimmistä tehtävistä. Akatemioilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista virallista auktoriteettia, joten niiden tekemän työn vaikuttavuus on vaihtelevaa. Akatemiat eivät myöskään näytä tekevän yhteistyötä keskenään, mikä olisi arabian kielen yhtenäisyyden kannalta kuitenkin tärkeää.

Arabiliiton ideologian juuret voidaan johtaa modernin pan-arabialaisuuden aatteeseen, joka alkoi kehittyä vastustamaan osmanivaltakunnan hallintoa. Erityisesti vastustettiin sen halua levittää turkin kieltä ja kulttuuria arabialueille. Jurji Zaydania (1861–1914) ja nahda-liikettä^[3] pidetään yhtenä pan-arabialaisen ajattelun isänä. Zaydan oli tuottelias kirjailija, joka kirjoitti myös historiallisiin tapahtumiin perustuvia romaaneja. Niiden avulla hän loi käsityksen yhteisestä arabien historiasta, jonka synty voidaan ajoittaa esi-islamilaiseen aikaan. Zaydan vaikutti suuresti myös siihen, että modernista standardiarabiasta tuli kaikkien arabikansojen yhteinen kirjakieli paikallisten puhekielten sijaan. Hänen ajattelunsa mukaan arabit muodostavat yhteisen kansakunnan ja kulttuurialueen, joka ulottuu Atlantilta Persianlahteen ja tämä kieleen perustuva side on vahvempi kuin uskonnolliset, etniset tai alueelliset siteet yhteensä. Jurji Zaydan oli alkuperältään libanonilainen ortodoksikristitty, mikä saattoi vaikuttaa hänen ideologiaansa hänen asuessaan maahanmuuttajana Egyptissä.

Monta kielimuotoa

Arabiaa kuvataan joskus makrokieleksi, sillä se pitää sisällään monta eri kielimuotoa. Karkeasti ottaen ne jaetaan klassiseen arabiaan, moderniin kirjakieleen eli standardiarabiaan ja erilaisiin puhekieliin.

Klassinen arabian kirjakieli syntyi Arabian niemimaalla. Vanhimmat varhaisella arabialla kirjoitetut tekstit ovat ensimmäiseltä vuosisadalta, joskin niissä käytettiin nabatealaista kirjoitusta.^[4] Varhaisimmat arabialaisilla kirjaimilla kirjoitetut tekstit on ajoitettu 500-luvun alkuun. Näissä teksteissä käytettiin kirjoitusta, joissa yksi kirjoitusmerkki vastasi montaa eri äännettä. Myös ensimmäiset Koraanin säkeet kirjoitettiin tällaisella suuntaa antavalla kirjoituksella. Vähitellen, kun profeetta Muhammadin saamia jumalallisia ilmoituksia alettiin koota ja kirjoittaa systemaattisesti muistiin, syntyi nykyinen kirjoitusjärjestelmä, jossa on 28 konsonanttimerkkiä.

Kuva 1. Qarawiyyin yliopistoa Fesin kaupungissa pidetään maailman vanhimpana yhä toimivana yliopistona. Sen perusti rikkaan tunisialaisen kauppiaan tytär Fatima al-Fihri vuonna 859. Yliopiston yhteyteen perustettu kirjasto on yksi maailman vanhimmista. Sen kokoelmiin kuuluu yli 4000 käsikirjoitusta, kuten 800-luvulta oleva Koraanin käsikirjoitus. Yliopisto oli tärkeä myös arabiankielisen yliopisto-opetuksen kannalta, sillä se vastusti protektoraattiajan ranskalaistamispolitiikkaa ja säilytti arabian opetuskielenä. By Abdel Hassouni - Own work, CC BY-SA 4.0. Kuvan lähde.  

Klassisen arabian pohjalta syntyneen modernin kirjakielen lisäksi arabialla on monta puhekielistä muotoa. Ne jaetaan karkeasti läntisiin ja itäisiin sekä kaupunkilais- ja beduiinimurteisiin. Kielimuodot eroavat toisistaan huomattavasti kieliopillisesti, syntaktisesti, sanastollisesti ja ääntämykseltään. Arabian opetuksen kannalta tämä tuottaa ongelmia: Pitäisikö opetuksessa keskittyä vain kirjakieleen vai pitäisikö opettaa myös puhekieltä? Jos opetetaan puhekieltä, minkä alueen kieli se olisi? Kysymys on merkittävä taloudellisesti – opettajien työllisyyden kannalta – ja poliittisesti.

Aakkospolitiikkaa

Arabialaista kirjoitusta, erilaisin diakriittisin lisäyksin, käytetään myös muissa kielissä kuin arabiassa. Tunnetuimpia näistä ovat persia ja sen afganistanilaiset muodot dari ja pashtu, kurdikielet Irakissa ja Iranissa sekä urdu Pakistanissa ja Intiassa. Myös turkkia kirjoitettiin arabialaisilla kirjaimilla vuoden 1928 kielireformiin saakka. Tällöin otettiin käyttöön latinalainen aakkosto, jota täydennettiin modifioiduilla kirjaimilla. Näin pystyttiin luomaan mahdollisimman tarkkaan turkin ääntämystä vastaava kirjaimisto.

Myös monissa muissa maissa on aikaisemmin käytetty arabialaispohjaista kirjoitusta, kuten osassa entisen Neuvostoliiton muslimienemmistöisistä valtioista sekä Bosniassa, Somaliassa, Indonesiassa, Malesiassa ja Filippiineillä.

Arabialainen aakkosto sopi huonosti kaikkiin näihin kieliin, mutta poliittiset ja nationalistiset syyt ovat vaikuttaneet sen käyttämiseen. Kirjaimiston vaihtamisella tai säilyttämisellä on ollut suuri symbolinen merkitys maiden ja kansojen historiassa.

Esimerkiksi Turkissa Mustafa Kemal Atatürk (1881–1938) perusti kielireformin jälkeen turkin kielen kehittämiseen keskittyvän virallisen elimen, Türk dil kurumun. Sen tehtävänä on turkin kielen tutkimuksen kehittäminen ja turkin sanakirjojen tuottaminen. Yksi Türk dil kurumun tehtävistä oli arabian- ja persiankielisten lainasanojen korvaaminen turkkilaisilla.^[5] Näin haluttiin osoittaa Turkin itsenäisyyttä ja omavaraisuutta myös kielipoliittisesti.

Myös arabimaissa on ajoittain ollut pyrkimyksiä korvata arabialainen kirjoitusjärjestelmä latinalaisella aakkostolla. Ranskalainen orientalisti Louis Massignon (1883–1962) ehdotti tätä arabian kieliakatemialle Damaskoksessa vuonna 1928. Ehdotus kuitenkin tyrmättiin, sillä sen ajateltiin olevan länsimaiden, ja erityisesti isäntämaa Ranskan, yritys ottaa maa ja sen kulttuuri kokonaan haltuunsa.^[6]

Egyptin saavutettua valtiollisen itsenäisyytensä 1920-luvulla egyptiläisillä oli tarve korostaa egyptiläistä identiteettiään. Jotkut halusivat korostaa maan itsenäisyyttä pyrkimällä luomaan uuden kielen, jossa yhdistyisivät arabian kirjakieli ja Egyptin puhekieli. Kieltä kirjoitettaisiin latinalaisella kirjaimistolla. Yksi syy tähän oli se, että näin ajateltiin Egyptin pääsevän lähemmäksi länsimaiden yhteisöä ja kehittyvän nopeammin tieteen ja teknologian aloilla.

Latinalaisen aakkoston uskottiin myös ratkaisevan ongelman, joka liittyy arabian kirjoitusjärjestelmään. Arabiaa kirjoitetaan konsonanttikirjoituksella, jolloin lyhyitä vokaaleja ei merkitä. Näin esimerkiksi muun kielisten erisnimien kirjoittaminen arabiaksi on hankalaa.

Ajatus Egyptin arabian latinaistamisesta nousi uudelleen esiin 1940-luvulla. Kairon kieliakatemian kirjoitus- ja kielioppikomitean johtaja Abd al-Aziz Fahmi julkaisi 1946 kirjan Taysir al-kitaba l-carabiyya bi-l-harf al-latini (Arabian kirjoittamisen helpottaminen latinalaisilla kirjaimilla). Siinä hän esitti, että Egyptin tieteelliselle kehitykselle ja modernisaatiolle olisi hyväksi siirtyä latinalaiseen aakkostoon. Hänenkin ehdotuksensa kaatui, sillä egyptiläisillä oli vahva kulttuurinen side arabialaiseen kirjoitusjärjestelmään. Sen ajateltiin luovan yhteyden arabialaisiin arvoihin ja historiaan.

Egypti – kulttuurikeskus

Standardiarabian asema Egyptin kansallistunteen kehityksessä on ollut merkittävä. Reem Bassiouney analysoi tätä kirjassaan Language and Identity in Modern Egypt (2014). Kun Napoleon tunkeutui Egyptiin (1798–1801) osmanivaltion vastaisessa sodassaan, hän kirjoitutti ranskalaisilla orientalisteilla julistuksen Egyptin kansalle. Julistus oli kirjoitettu arabiaksi ja kairolainen historioitsija Abd al-Rahman al-Jabarti (1753–1825) kävi taistoon valloittajia vastaan kielipolitiikan avulla. Hän vastasi julistukseen monisivuisella kirjoituksella, jossa toi esiin ranskalaisten tuottaman tekstin kielelliset virheet ja liitti nämä valloittajien korruptioon ja ymmärtämättömyyteen.

Esimerkki on kuvaava, sillä näin yhdistettiin hyvä arabian taito vilpittömyyteen ja totuuteen, kun taas huono kielitaito yhdistettiin vilpillisyyteen ja tietämättömyyteen. Arabian osaaminen liitettiin todelliseen egyptiläiseen identiteettiin.

Tähän päivään tultaessa arabian asema egyptiläisen identiteetin luojana on kokenut monia mullistuksia. Näistä merkittävimpiä ovat olleet brittimiehitys (1882–1952), jonka aikana etenkin koulutuksen kielenä vahvistuivat englanti ja ranska, sekä vuoden 1919 vallankumous ja osmanivaltion hajoaminen vuonna 1923, jotka kohottivat egyptiläisten kansallistunnetta. Tärkeä tapahtuma oli myös Tutankhamonin haudan löytäminen 1922, sillä se korosti Egyptin historian erityislaatuisuutta. Myös Egyptin nousu arabiankielisen kulttuurin, kirjallisuuden, elokuvien, TV-sarjojen ja musiikin johtavaksi keskukseksi on ollut merkittävä tekijä arabian kielen ja kansallistunteen kehitykselle.

Kuva 2. Juliste, jossa mainostetaan Umm Kulthumin konserttia Jerusalemissa tishrin al-awwal -kuun 8. ja 9. päivä. Umm Kulthum (31.12.1898 tai 4.5.1904–3.2.1975) oli egyptiläinen laulaja, joka oli rakastettu esiintyjä kaikkialla Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Hän oli tärkeä myös arabian kielen kannalta, sillä hän edisti sekä Egyptin arabian että kirjakielen asemaa kulttuurikielenä koko alueella. Laulamalla Egyptin arabiaksi hän teki sitä tunnetuksi kulttuurikielenä, ja laulamalla sekä moderniin että klassiseen runouteen sävellettyä musiikkia hän toi myös kirjakieltä tutummaksi koko kansalle. By Private collection of Saleh Abdel Jawad - The Storyteller of Jerusalem EPUB file, Public Domain. Kuvan lähde. 

Kaikissa arabimaissa vallitseva diglossia-tilanne on ollut ja on yhä merkittävä poliittinen ja nationalistinen tekijä.^[7] Standardiarabia on käytännössä kieli, jota vain osa kansalaisista hallitsee, sillä se ei ole kenenkään äidinkieli eikä spontaani puhekieli. Diglossiaa on pidetty yhtenä syynä poliittiseen pysähtyneisyyteen arabimaissa. Sitä on ajoittain pidetty syntipukkina kaikkiin poliittisiin ja sosiaalisiin ongelmiin: luku- ja kirjoitustaidottomuuteen, hyvinvoinnin epätasaiseen jakautumiseen ja jopa demokratiavajeeseen. Kun hallinnon ja lainsäädännön kieli on standardiarabia, on oletettavaa, että valta keskittyy kirjakieltä hyvin hallitseville. Pääsy virallisen tiedon lähteille on kiinni kielitaidosta.

Kielellä tehtiin Egyptissä politiikkaa myös tammikuun 2011 vallankumouksen yhteydessä. Esimerkiksi Tamir-niminen mies soitti Nile TV:n studioon 3.2.2011 ohjelmaan, jossa käsiteltiin ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita. Mies väitti olleensa suoraan yhteydessä Tahrir-aukiolla protestoiviin ihmisiin. Hänen mukaansa nämä eivät puhuneet arabiaa vaan englantia, eivätkä täten voineet olla egyptiläisiä.

Toisessa tapauksessa al-Hayat al-yawm -nimisessä ohjelmassa väitettiin, että Tahririlla mieltään osoittavat ihmiset vain ”näyttävät egyptiläisiltä, ja heille on Lontoossa opetettu Egyptin arabiaa.” He eivät siis ole ”oikeita” egyptiläisiä. Bassiouney näkee tässä propagandassa kaikuja Britannian miehityksen ajoilta, jolloin korostettiin Egyptin puhekieltä standardiarabian sijaan. Monissa arabimaissa puhekielten suosiminen ja jopa tutkiminen on tulkittu merkiksi länsimaiden halusta hajottaa arabimaailma ja tuhota niiden yhteinen kieleen perustuva arabi-identiteetti.

Monikielinen Marokko

Marokon liittyminen Arabiliittoon kaksi vuotta itsenäistymisensä jälkeen 1958 oli tärkeä kielipoliittinen päätös. Marokko oli ollut Ranskan protektoraatti vuodesta 1912, ja ranska oli Marokon virallinen kieli. Ranskaa käytettiin opetuskielenä kaikilla tasoilla ja kaikissa valtiollisissa organisaatioissa. Marokon kielipolitiikassa alkoi 1960-luvulla massiivinen arabialaistamisprojekti, jonka tarkoituksena oli tehdä arabiasta ainoa koulutuksen kieli. Työ edistyi hitaasti, sillä pätevistä arabiaa taitavista opettajista ja arabiankielisestä oppimateriaalista oli kova pula. Lisäksi monet ajattelivat, ettei arabia sovellu koulutuksen ja tieteen kieleksi. Arabialaistamispolitiikan tarkoituksena oli kuitenkin kansallisen identiteetin luominen ja säilyttäminen siirtomaa-ajan jälkeen.

Nykyään arabia on Marokon virallinen kieli. Ranskalla on kuitenkin maassa vahva asema. Ranskankielisiä sanomalehtiä ilmestyy paljon, ja televisiosta voi seurata ranskankielisiä uutisia ja muita ohjelmia päivittäin. Ranskan osaamista pidetään sivistyksen merkkinä ja mahdollisuutena päästä osalliseksi länsimaisesta kehityksestä.

Marokon toinen virallinen kieli vuodesta 2011 on tamazight. Tamazight on yleisnimitys ns. berberikielille.^[8] Vaikka Marokko identifioituu arabimaaksi, enemmistö marokkolaisista ei ole arabeja. Arvioiden mukaan tamazightin äidinkielisiä puhujia on ainakin 50 % maan asukkaista. Tarkkaa määrää on mahdotonta sanoa. Valtaosa amazigheista on kaksikielisiä ja puhuu myös Marokon arabiaa.

Kuva 3. Neo-Tifinagh -kirjoitus on 1900-luvulla kehitetty aakkosto, jota käytetään Marokon kouluissa kielen opetuksessa. Tamazightia on opetettu marokkolaisissa kouluissa vuodesta 2003. By Mohamed Amarochan - Own work, CC BY-SA 3.0. Kuvan lähde.

Tamazight-kielten asema Marokossa on ollut päinvastainen kuin ranskan. Koska se on nykypäiviin asti ollut vain puhuttu kieli, sen olemassaoloa ei aikaisemmin edes tunnustettu. Ranskalaiset hallitsijat eivät juuri välittäneet marokkolaisten äidinkielistä, mutta Marokon arabialaistamisprosessin aikana tamazightin puhujien kielellisiä oikeuksia poljettiin surutta. Ajoittain kielen puhuminen esimerkiksi kouluissa oli kiellettyä – aivan kuten saamen puhuminen suomalaisissa kouluissa. Maasta haluttiin muovata arabiaa puhuva kansakunta.

Tilanne ei ole yksinkertainen myöskään arabiankielisille marokkolaisille. Marokon virallinen kieli on standardiarabia, joka ei ole sen paremmin marokkolaisten kuin kenenkään muunkaan äidinkieli. Marokon puhekieli, ns. darija/dariža, eroaa standardiarabiasta kieliopiltaan, ääntämykseltään ja sanastoltaan. Marokkolaislapset, olivatpa he amazigheja tai arabeja, oppivat arabian kirjakielen koulussa, vieraana kielenä.

Kielen ja nationalismin dilemma

Kielen ja nationalismin suhde arabimaissa on monimutkainen. Toisaalta arabimaiksi lasketaan monet sellaisetkin maat, joiden kansalaisista iso osa ei puhu arabiaa äidinkielenään. Toisaalta kieli on tärkeä arabi-identiteetin määrittelijä, ja vaikka arabialla on erilaisia muotoja ja puhekieliä eri alueilla, halu säilyttää arabian kirjakieli yhteisenä kielenä on vahva.

Kysymys siitä, onko arabia yksi vai monta kieltä, on poliittisesti latautunut. Joissakin tilanteissa on korostettu, että kaikki arabit ymmärtävät toisiaan puhekielestä tai murteesta riippumatta, vaikka näin ei ole. Varsinkin uskonnollisissa yhteyksissä halutaan uskoa, että kaikki ymmärtävät Koraanin kieltä. Todellisuudessa valtaosa arabiankielisistäkin muslimeista osaa Koraanin tekstejä ulkoa ilman, että ymmärtää itse kieltä.

Kieli on politiikan väline. Sillä on luotu kansallisuusaatetta ja korostettu sitä, kuka kuuluu yhteisöön. Kielipolitiikka voi olla tapa kieltää kielellisten vähemmistöjen oikeudet käyttää ja opiskella omaa äidinkieltään ja kyseenalaistaa heidän kuulumisensa joukkoon. Tuorein esimerkki tästä on Israelin uusi peruslaki vuodelta 2018, joka poisti arabialta virallisen kielen aseman. Lakia on pidetty rasistisena ja arabien ihmisoikeuksia polkevana. Arabeja on Israelin väestöstä noin viidennes.  

Kielet muuttuvat jatkuvasti. Kaupungistuminen ja media yhtenäistävät kielenkäyttöä kaikkialla. Standardiarabian kannalta suuri muutosvoima on viime vuosina ollut ylikansallinen TV- ja radiotoiminta. BBC:n standardiarabiankieliset lähetykset alkoivat jo vuonna 1938, mutta vasta 1996 perustettu qatarilainen al-Jazeera nousi laajalti seuratuksi arabiankieliseksi vaikuttajaksi. Sen kilpailijaksi perustettiin 2003 Dubaissa toimiva, saudirahoitteinen al-Arabiyya. Venäjällä on toiminut vuodesta 2007 RT Arabic ja Kiinassa 2009 lähtien CGTN Arabic (entinen CCTV). Kanavien vaikutus arabiaan on ollut mullistava. Standardiarabiasta on tullut elävä puhuttu kieli ja, vaikka se ei ole kenenkään äidinkieli, sen osaaminen ylikansallisena sivistyskielenä on saanut aivan uuden merkityksen. Kieleen perustuvan arabi-identiteetin säilymisen ja vahvistumisen näkökulmasta tämä on tärkeä muutos.

[1] Maailman muslimeista arabeja on kuitenkin vain noin 15–20 %.

[2] Arabiliitto perustettiin 1945. Perustajajäseniä olivat Egypti, Irak, Saudi-Arabia, Libanon, Jemenin arabitasavalta, (Trans)Jordania ja Syyria. Myöhemmin yhteisöön ovat liittyneet Libya, Sudan, Marokko, Tunisia, Kuwait, Algeria, Jemenin kansantasavalta, Bahrain, Oman, Qatar, Yhdistyneet arabiemiraatit, Mauritania, Somalia, Palestiina, Djibuti ja Komorit. Jemenit yhdistyivät vuonna 1990.

[3] Al-Nahda -liike (arab. herääminen, renessanssi) kehittyi 1900-luvun vaihteessa Egyptissä ja Levantissa. Se pyrki edistämään alueen kulttuuria, politiikkaa ja älyllistä elämää.

[4] Nabatelaista kirjoitusta käytettiin 2. vuosisadalla eaa. Siitä ovat kehittyneet sekä heprean että arabian aakkosto.

[5] Nykyään kieltä pyritään suojelemaan englanninkielisiltä lainoilta.

[6] Syyria itsenäistyi vuonna 1944, mutta ranskalaiset joukot pysyivät maassa vielä pari vuotta.

[7] Diglossialla tarkoitetaan kielitilannetta, jossa samalla kielellä on kaksi eri muotoa. High variety on arvostettu, ”oikea” kieli. Low variety on kansan kieltä, jota pidetään turmeltuneena ja vähempiarvoisena. Kieliä käytetään eri tilanteissa ja niillä on erillinen funktionsa kieliyhteisössä. Nykyään kuitenkin arabian kohdalla puhutaan mieluummin jatkumosta, jossa rajat eri kielimuotojen välillä ovat liukuvia.

[8] Arabit lainasivat roomalaisilta sanan barbaricus, jolla tarkoitettiin muita kieliä kuin latinaa puhuvia ihmisiä. Arabiaksi sanasta tuli barbari ja kielestä barbariyya. Koska monet tamazightin puhujat pitävät sanaa halventavana sen alkuperän takia, on suositeltavaa käyttää ihmisistä sanaa amazigh (mon. imazighen), jonka merkitys on ’vapaa mies’, ja kielestä sanan feminiinimuotoa tamazight.

Sylvia Akar on islamin tutkimuksen ja arabian kielen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Bassiouney, Reem (2014) Language and Identity in Modern Egypt. Edinburgh: Edinburgh University Press 2014.

Ennaji, Moha (2005) Multilingualism, Cultural Identity, and Education in Morocco. New York, NY: Springer Publishing.

Versteegh, Kees (2014) The Arabic language. Edinburgh: Edinburgh University Press.