Olen työvuosieni aikana nähnyt, miten jatkuvilla arvioinneilla suomalaisen koulun lapsi oppii väheksymään omia suorituksiaan ja voi itseään uskoen eritellä, missä kaikessa hän on huono – moni osaa jopa lahjakkaasti perustella, ettei osaa äidinkieltään! Sisäinen motivaatio on hukassa, ulkoinen pakko ja kontrolli arkipäivää. Hyvin tiedetään myös, että aidoista kohtaamisista kouluissa on huutava pula. Joka päivä opettaja puhuu oppilaille, mutta kuinka monen oppilaan kanssa opettaja puhuu päivittäin? Se on olennainen kysymys. Oppilaan kanssa ei voi keskustella ilman tunnekieltä eikä ilman kiinnostusta lukea ihmistä ”samalta lattialta”; jotta keskustelu olisi vuorovaikutteista, opettajan on myös itse avauduttava oppilaidensa luettavaksi koko persoonallisuudeltaan. Tämä on vaikeaa, koska Suomen kouluissa on aina vähätelty tunteiden merkitystä. Tärkein tavoite on aina ollut oikea osaaminen, ei iloinen tuottaminen, saati yhdessä jaetuista tunteista syntyvä vuorovaikutus. Kohtaamattomuus on sitä yleisempää mitä ylemmille askelmille opinportailla noustaan. Tekstejä luetaan ja opitaan, ihmistä ei.
Niin täydennyskoulutuksissa kuin aiemmissa opetussuunnitelmissakin opetusviestinnän kehittämiseksi annetaan runsaasti vihjeitä. Tältä osin tuleva opetussuunnitelma on jälleen yksi askel eteenpäin. Selvitetään, miten vaikeaselkoisia käsitteitä ja tietoja voidaan avata mahdollisimman selkeään muotoon, jotta heikkolahjaisinkin oppilas voi niitä omaksua ja oppia. Eikä siinä ole mitään moitittavaa. Niin ikään on ihan aiheellista panostaa jo opettajankoulutuksessa erilaisten tekstien avaamisen strategioihin ja täydennyskoulutuksessa opettajien pedagogisten sekä didaktisten taitojen monipuolistamiseen. Mutta minne unohtuu tunnekieli?
Monilukutaitoa ei saa nähdä vain oppiaineiden sisällöstä käsin, sillä sitä tarvitaan myös aitoja, vuorovaikutteisia kohtaamisia varten: tunteiden, tuntemusten, läheisyyden ja ihmisystävällisyyden oivaltamiseen, niiden kehittämiseen. Koulu on täynnä viestintää, jossa nuorten kanssa puhutaan ylhäältä alaspäin, aseman suoman vallan suojasta. Sellaiset opettajat, jotka taas kuuntelevat oppilaitaan ja viettävät heidän kanssaan mielellään aikaansa, mielletään helposti oppilaiden mielistelijöiksi. Heidän perimmäiset motiivinsa saatetaan tahallisesti jopa mustamaalata ja vääristellä. Se, että opettaja luo vuorovaikutuksellista yhteyttä enemmän oppilaisiinsa kuin kollegoihinsa, katsotaan äärimmäisen harvoin, jos ollenkaan, ammatilliseksi vahvuudeksi, ylimääräisen palkanlisän ja kiitoksen arvoiseksi toiminnaksi. Miksi?
Kirjoittaessani kirjaa ”Ketä kannattaa opettaa?” – joka käsittelee oppilaan kohtaamisen haasteita – törmäsin jo vuosikymmeniä sitten painettuun tietokirjaan. Siinä Thomas Ziehe kuvailee huolestunein sanoin, miten yhä useammat oppilaat kokevat koulun pakkopullaksi ja ovat siihen tympääntyneitä, masentuvat ja lopulta syrjäytyvät. Mitenköhän samainen kirjoittaja kuvailisi tämän päivän oppimisyhteisöjä! Koko ajan on enemmän niitä oppilaita, jotka eivät viitsi edes yrittää, myös niitä jotka eivät innostu näyttämään parastaan vaan tyytyvät keskinkertaiseen – ja yhä enemmän on niitä nuoria, jotka tulevat kouluun vain ”hoitamaan bisneksiä” kavereiden kanssa.
Koululaiset odottavat opinahjoiltaan eväitä elämään ihan käytännön tasolla – niitä tietoja ja taitoja, joiden hankkimiseen oppitunneilla keskitytään – mutta tässä ei ole kaikki. He odottavat ja tarvitsevat myös tunnesuhteiden kehittämistä, vahvuuksien ja lahjakkuuden huomaamista ja jalostamista. Tähän tarpeeseen nykykoulu vastaa väkinäisesti ja puutteellisesti. Ei siis ihme, että suomalaisen nuoren kaipuu ihmisläheisyyteen on noussut esiin myös kansainvälisissä vertailuissa. Selityksiä kohtaamattomuudelle riittää pilvin pimein: isot ryhmät, kiire, rohkeuden puute, tarve viettää välitunnit kollegoiden seurassa opettajainhuoneessa, seuraavan tunnin valmistelutyöt, luokanvaihto, valvontatehtävä… Välitunnit olisivat oiva mahdollisuus vuorovaikutteiseen kohtaamiseen, mutta niiden aikana oppilaiden joukossa pyörii vain välituntivalvojia seurantatehtävineen, muut ovat vuosikymmenestä toiseen tavoittamattomissa.
Kun itse tein päätöksen pari vuotta sitten, että jään välitunniksi luokkaan aina kun se on mahdollista (yllätyksekseni mahdollisuuksia löytyi monta kertaa päivässä!) ja jätän luokan oven auki oppilaiden vapaasti tulla, olen päässyt aivan uudenlaisiin kohtaamisiin yksittäisten oppilaitten kanssa – jopa sellaisten jotka eivät kuulu opetusryhmiini! Milloin on juteltu uskonnosta, milloin skeittauksesta, milloin jännittämisestä, kiusaamisesta, vanhempien erosta, isoisän kuolemasta, lempihampurilaisesta, teatterista… Onpa joskus kuunneltu yhdessä oppilaan mielestä erityisen kiva biisikin Youtubesta. Vaikka vielä ei ole ryntäykseksi asti oppilaita riittänyt jutteluseuraksi, niin sen verran kuitenkin että tarve on selvä ja kokeiluni jatkamisen arvoinen. Siihen kannustaa kasiluokkalaisen pojan leveä hymy ja tokaisu välitunnin päättyessä: ”En ole ikinä ennen jutellut tällä tavalla opettajan kanssa elämästä!”
Avaudu ja kuuntele, tee omasta yhteistä
Tunnekielinen kohtaaminen syntyy molemminpuolisesta avautumisesta, kuuntelemisesta ja olemisesta hetkessä toista varten. Se on paras ja nopein keino vahvistaa myös toinen toisensa kunnioittamista. Tunnekielen merkitys korostuu silloin, kun jompikumpi (opettaja tai oppilas) rikkoo sääntöjä tai toimii oppitunnilla epäasiallisesti. Kumpikin pitää saada ymmärtämään, että aggressiot on opeteltava purkamaan sanoihin ja tunteisiin eikä tekoihin. Oppilaan tulee vaikealla hetkellä kuulla, että opettaja arvostaa häntä ja hyväksyy hänet, vaikkei voikaan hyväksyä hänen toimintaansa. Tähän tarvitaan keskustelua, ei jälki-istuntoja ja muita, pohjimmiltaan oppilasta hylkiviä kurinpitokeinoja. Opettajan on selitettävä väärä toiminta oppilaan ymmärtämällä kielellä ja pyrittävä saamaan asiallisia vastauksia sekä ongelmanratkaisumalleja hänen kanssaan. Tällainen tunnekieliseen kohtaamiseen perustuva kasvatuskeskustelu eroaa merkittävästi puhuttelusta, nuhtelusta tai tiukkasävyisestäkin jutustelusta, joihin defensiiviset oppilaat ovat kouluissaan jo lopen kyllästyneitä.
Opettajan on myös nöyrryttävä kuuntelemaan oppilaan palautetta oppitunnista, opettajan käyttäytymisestä ja tunnin ilmapiiristä; on pyydettävä anteeksi, annettava anteeksi ja sovittava asiat sekä pyrittävä parantamaan omaa toimintaansa palautteen pohjalta. Juuri tällaisissa keskusteluissa oppilasta on hyvä ohjata kehittämään tunnekieltään, jos siihen on tarvetta, ja itse voi aikuisena mallintaa omalla toiminnallaan ristiriitojen rakentavaa ratkaisemista. Hämmästyksekseni olen vuosien aikana kohdannut kollegoita, jotka sanovat, etteivät he ole valmiita keskustelemaan vaan kannattavat ”järeitä keinoja”. Liekö syinä kohtaamisen pelko, tunnekielisen keskustelutaidon puute vai opettajan vaikeus kohdata omassa sisimmässään vellovat vaikeat ja ristiriitaiset tunteet, jotka pitäisi ensin käsitellä? Surullista on seurata myös median levittämää keskustelua koulujen kehittämisestä: huuli pyöreänä mietitään, mitä uusia kurinpitokeinoja nyt tarvitaan, vaikka meitä viisaammat ovat jo aikoja sitten todenneet, että oppilaan ja opettajan molemminpuolinen kunnioitus ja toinen toisensa hyvästä välittäminen luovat kouluun kurin.
Tunnekielisten kohtaamisten vähyys on yksi merkittävä syy siihen, että jokainen oppilas ei koe joka oppitunnilla olevansa oppimisyhteisön tervetullut ja tärkeä jäsen vaan pelkästään lukujärjestyksen luokkaan heittämä pullasorsa. Silloin on turhaa odottaa innokasta opettelua. Varmaa on myös, että jos oppilas ei saa riittävästi opettajan tunnekielistä tukea, hänen sisäinen tasapainonsa järkkyy eikä hän sitoudu oppimistehtävään niin että yltäisi senhetkiseen parhaimpaansa. Toisin sanoen opettajan on kaikin tavoin pystyttävä lujittamaan oppilaansa minäuskoa (=self-efficacy). Alisuorittajia on kiistattomasti kouluissa liikaa. He ovat syrjäytymisen ensimmäisellä portaalla. Oppimisen ja opettelemisen ilo syntyy vasta kun omassa rinnassa palaa liekki siihen, että ”kyllä minä tämän opin” tai että ”jos en vielä osaa, löydän kyllä keinot opetella”. Tätä uskoa vahvistaa vain tunnekieltä ahkerasti käyttävä opettaja.
Valinnaisuuden lisääminen synnyttäisi kohtaamista
Yksi turvallinen ja helppo keino laajentaa opettajien ja oppilaiden luontaista vuorovaikutusta olisi valinnaisuuden lisääminen. Se on kokemukseni mukaan parantava tehoruiske viihtymättömyyteenkin. En tarkoita tässä ns. valinnaisaineita, joita opiskellaan peruskoulun kahdella viimeisellä vuosiluokalla muutama vuosiviikkotunti. Puhun kaikille yhteisten eli pakollisten oppiaineiden oppimääristä, joihin ei ole edes haluttu tuoda valinnaisuutta, vaan ”kaikille kaikki” -periaate hallitsee edelleen vahvasti. Pahoin pelkään että niin käy myös tulevassa opetussuunnitelmauudistuksessa. Jos pakollisten oppimäärien sisällä oppilaalla olisi mahdollisuus tehdä edes jonkin verran valintoja itselleen mieluisista tai tärkeistä osa-alueista ja jättää jotain muuta pois tai vähemmälle, koulun pakkopulla saisi runsaasti kuohkeutta lisää. Tällainen edistysaskel yksilön huomaamista kohti edellyttäisi vääjäämättä oppilaan kuuntelemista, hänen tahtonsa kunnioittamista ja huomioon ottamista opetussisällöistä päätettäessä sekä hänen vahvuuksiensa ja tarpeidensa syvempää kartoittamista. Tämä puolestaan johtaisi tunnekielisten keskusteluiden lisääntymiseen, mikä aina vahvistaa sisäistä motivaatiota ja synnyttää sitoutuneempaa yritystä saavuttaa opinnoille yhdessä asetetut tavoitteet.
Opetin reilut kymmenen vuotta ns. luokattomassa yläkoulussa. Näin omin silmin opettajien ja oppilaiden välisissä suhteissa sekä yhteistoiminnassa selvää kohentumista, koska vuosiluokkiin sitomaton järjestelmä edellytti onnistuakseen oppilaiden läheisempää kohtaamista. Kaikki opettajat eivät olleet tähän valmiita ja he siirtyivätkin pian perinteisiin kouluihin, joissa riittää tällä osa-alueella vähempi aktiivisuus.
Onneksi myös perinteisessä koulussa on mahdollista lisätä tunnekielisiä kohtaamisia: kun opettaja uskaltaa jakaa aitoa sydämellistä lämpöään, se vetää aina oppilaasta esiin parasta ja saa hänet kasvamaan omista lähtökohdistaan. On päästy tunnekielen alkeisiin, sillä tunnekieli ei ole vain sanoja, vaan ihmiskäsityksestä syntyvä asenne toista kohtaan, tapa huomioida toinen, tapa toimia ja liikkua, katsoa ja koskettaa, kyky välittää aitoa välittämistä. Tunnekielinen opettaja ei näe oppilastaan pelkästään opettamistoimenpiteiden kohteena eikä oppituntia didaktisena taitoratana, vaan hän järjestää koulupäivän aikana mahdollisuuksia myös ihmistapahtumaan: syvältä nähdyksi tulemisen kokemiseen. Saa olla heikko, on lupa pyytää apua, saa ruveta puhumaan ja turvautumaan, saa olla aito ja rehellinen… vain siten syntyy yhteyttä ja läheisyyttä, kohtaamista. Ympäristön on vain oltava riittävän rakkaudellinen, jotta ihminen – niin oppilas kuin opettajakin – uskaltaa olla totta. Siihen vuorovaikutuksellinen opettaja keskittyy ja siinä on selvä suunta koulujen pedagogiselle kehittämiselle tulevaisuutta varten.
Tunnekieltä ei pidä koskaan sekoittaa siihen yleiseen sentimentaaliseen höttöön, josta oppilaat tunnistavat epäaidon mielistelijän. Tunnekielen käyttäminen ei ole aikuisuuden eikä auktoriteetin kadottamista vaan se on kaikissa tunteissa aidoksi ja näkyväksi tulemista. Opettajakin siis kertoo oppilaalleen, mikä sattuu, mikä loukkaa, mikä liikuttaa ja mikä kannustaa häntä parempiin suorituksiin. Silloin oppilaan on helpompi ottaa kukin opettajansa omana persoonanaan huomioon ja säädellä omaa toimintaansa tietämyksensä pohjalta. Ehkä jotain tämänsuuntaista koetti työurani ensimmäinen ohjaaja saada minut ymmärtämään, kun opetti minulle elämänviisautenaan ajatuksen, miten ”oppilaat voivat olla kenkkuja, mutta vain kenkuille opettajille”. Siinä on riittänyt purtavaa koko elämäni ajaksi ja vasta nyt alan tuon viisauden ydintä hieman ymmärtääkin. Jos opettaja on tefloninen, oppilaat eivät kaihda hänen härnäämistään eivätkä peittele hänen tunneillaan turhautumistaan, pitkästymistään ja tympääntyneisyyttään vaan mekastavat, ovat riitaisia ja työskentelevät päämäärättömästi.
Jotta kouluihin saadaan laaja-alaisesti tunnekielen taitajia ja rohkeita käyttäjiä, koulun yleisellä ilmapiirillä on merkitystä. Haastetta lisää se, että tunnekieltä sisältävän oppitunnin suunnitteluun ei löydy apua opettajanoppaista, opetussuunnitelmista eikä koulun järjestyssäännöistä. Jokaisen opettajan on luotava tunnekielinen oppimisympäristö ihan itse. Myös vahtimestarit, siistijät, ruokapalvelun väki, koulunkäynninohjaajat ym. koulun aikuiset on saatava saman innostuksen piiriin. Niin ikään koulun henkilökunnan pitää kyetä keskenään tunnekieliseen toimintaan ja viestintään. Vasta sitten voidaan alkaa puhua koulun kehittymisestä ja todellisesta muuttumisesta.
Miltä tulevaisuus näyttää? Toivossa on hyvä elää. Lapsi ainakin on luonnostaan valmis luottamaan, rakastamaan ja toivomaan. Opettajan tärkein tehtävä on tämän toivon säilyttäminen oppilaan sydämessä, sillä toivo kantaa elämää, ei tieto. Toivoa, luottamusta ja kiintymystä puolestaan rakentavat hyvät kokemukset. Niihin on päästävä opiskelun arjessa joka päivä. Paljon enemmän kuin sanoja, testejä ja riemukkaita oppitunteja tähän kaikkeen tarvitaan lämmintä sydäntä, sillä siellä tunnekieli pesii, munii kultaiset munansa ja synnyttää uudet maailmat.
Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Viitaniemen koulussa Jyväskylässä.
