Kielellinen huoltovarmuus eduskunnassa
Julkaistu: 19. maaliskuuta 2025 | Kirjoittanut: Eero Voutilainen
Kansanedustajien työ on luonteeltaan paljolti kielellistä. He työskentelevät puheella päätösvaltaa käyttävässä täysistunnossa, lakiesityksiä käsittelevissä valiokunnissa ja poliittista linjaa vetävissä eduskuntaryhmissään. Näiden institutionaalisten keskustelujen pohjalta eduskunnassa laaditaan jatkuvasti erilaisia pöytäkirjoja, mietintöjä, lausuntoja ja muita tekstejä, joilla on olennainen rooli lainsäädäntötyössä. Lisäksi kansanedustajat kirjoittavat taustajoukkoineen kirjallisia kysymyksiä, välikysymyksiä, lakialoitteita, mietintöihin ja lausuntoihin liitettäviä vastalauseita ja monia muita valtiopäivätyöhön kuuluvia tekstejä. Myös yhteydenpito kansalaisiin ja sidosryhmiin tapahtuu olennaisesti kielellä, oli kyse sitten erityyppisistä keskusteluista, sähköposteista, yleisönosastokirjoituksista, blogikirjoituksista tai vaikkapa sosiaalisen median video-, kuva- tai tekstimuotoisista päivityksistä.
Kaikki tämä kielellinen ja vuorovaikutuksellinen työ kysyy monipuolisia diskurssitaitoja. Ne edellyttävät kykyä toteuttaa tekstille tai puheenvuorolle asetettuja tavoitteita, taitoa sopeutua vastaanottajan odotuksiin ja valmiutta orientoitua moninaisten vuorovaikutustilanteiden ja tekstilajien normeihin ja ilmaisukeinoihin. Yksi kansanedustaja voi esimerkiksi saman päivän aikana esittää kantansa jostain lakiesityksestä täysistunnossa, televisioidussa väittelyssä, lehtihaastattelussa, kolumnissa ja Facebook-päivityksessä – ja sopeuttaa aina esitystapansa tavoitteen, tilanteen ja yleisön mukaan.
Tätä taitoa navigoida vaihtelevassa ja alati muuttuvassa diskursiivisessa ympäristössä voi tarkastella myös kielellisenä huoltovarmuutena (Onikki-Rantajääskö 2024): sen ansiosta kansanedustajat pystyvät toimimaan joustavasti ja sujuvasti vaihtelevissa tilanteissa ja myös kriisien keskellä. Toisenlaisesta mutta yhtä lailla olennaisesta kielellisestä huoltovarmuudesta on kysymys eduskunnan kielellisessä saavutettavuustyössä, kuten videoiden lakisääteisissä tekstimuotoisissa vastineissa sekä virka- ja selkokielityössä. Kielelliseen huoltovarmuuteen liittyvät kiinteästi myös kääntäminen ja tulkkaus toiselle kansalliskielelle ja viittomakielelle. Käsittelen tässä kirjoituksessa näitä kielellisen huoltovarmuuden ulottuvuuksia eduskunnan arjessa.
Parlamenttipuheen monet ulottuvuudet
Eduskunnan rooli puheelle omistettuna instituutiona on laajasti tunnettu ja ymmärretty. Jo eduskunnan kansainvälinen synonyymi parlamentti juontuu puhumista merkitsevistä sanoista (esim. fr. parler ’puhua’; ks. Palonen 2012). Se on siis kirjaimellisesti puheen paikka. Myös Eduskuntatalon arkkitehtisuunnitelman nimi oli aikoinaan Oratoribus (lat. ’Puhujille’; ks. Zilliacus-Hakala 2002). Voi sanoa, että kansanedustajien yksi keskeinen tehtävä on edustaa kansaa juuri puheen avulla: kuulla kansalaisia ja tuoda sitten puheenvuoroissaan näkyväksi erilaisia näkökulmia, ääniä, ajattelun, tuntemisen ja kokemisen tapoja.
Tämä puheella ja puheessa edustaminen havainnollistuu hyvin eduskunnan täysistunnossa, jossa risteävät eri alojen lakiesitysten myötä kaikki kuviteltavissa olevat ihmiselämän alueet ja näin myös niihin liittyvät puhetavat. Se on leikkauspiste, jossa erilaiset diskurssit kohtaavat (vrt. Chilton 2004). Täysistunnon julkisuus tuo sille väistämättä esittävän ulottuvuuden: Täysistunnolla on samanaikaisesti monia potentiaalisia yleisöjä, joilla on keskusteluille omat odotuksensa – esimerkiksi toiset kansanedustajat, lakeja valmistelevat ja toimeenpanevat virkahenkilöt, media, tutkijat, eri alojen asiantuntijat ja eturyhmät sekä eritaustaiset kansalaiset. Täysistunnossa puhuminen on aina myös poliittinen performanssi, jossa kansanedustaja tuottaa ja ilmaisee aktiivisesti poliittista identiteettiään (ks. Ilie 2018). Hän joutuu ottamaan huomioon monia erilaisia odotuksia ja tavoitteita, jotka ovat monesti keskenään ristiriidassa, ja navigoimaan puheellaan niiden lomassa.
Tästä ”teatterista” puhutaan julkisuudessa monesti kielteiseen sävyyn (ks. Pekonen 2011). Toisaalta sitä voi pitää tärkeänä diskursiivisena käytäntönä, joka seuloo erilaiset argumentit ja identiteetit esiin sekä nostaa ne julkisen tarkastelun kohteeksi. Täysistuntokeskustelulle on ominaista konflikti, kilpailu ja rakenteellinen vastakkainasettelu puolesta ja vastaan (ks. Ilie 2016; Palonen 2012). Tämä näkyy jo oppositio- ja hallituspuolueiden vastakkaisissa rooleissa, jotka voi rinnastaa väljästi oikeusistunnon syyttäjään ja puolustukseen: niin täysistuntokeskustelussa kuin oikeusistunnossakin pyritään löytämään paras mahdollinen ratkaisu konfliktissa, jonka molemmat osapuolet esittävät parhaat mahdolliset argumenttinsa kantansa tueksi (Voutilainen 2019). Tämän vastakkainasettelun on todettu määrittävän eduskuntatyötä laajemminkin, vaikka kansanedustajan onnistunut toiminta edellyttää usein samaan aikaan myös yhteistyötä (Kontula 2018). Kaikkiaan täysistunnossa toteutuva julkinen debatti on olennaista edustuksellisen demokratian toteutumiselle.
Täysistunto on myös institutionaalista vuorovaikutusta, joka suuntautuu eduskunnan tehtäviin ja rooleihin, joka ymmärretään suhteessa eduskunnan toimintaan ja joka on myös voimakkaasti normitettua ja valvottua (vrt. Drew & Heritage 1992; Heritage & Clayman 2010). Institutionaalisten tehtävien lisäksi kansanedustajien puheilla voi luonnollisesti olla – ja usein onkin – samanaikaisesti monia muitakin tavoitteita. Puheenvuoron tavoitteena voi olla vaikkapa nostaa asioita julkiseen keskusteluun, kamppailla niille annettavista merkityksistä ja tulkinnoista, horjuttaa poliittisia vastustajia, tukea liittolaisia sekä rakentaa ja vahvistaa omaa poliittista profiilia. Täysistunnon normit liittyvät vastaavasti esimerkiksi erilaisten keskustelujen kulkuun, vakiintuneisiin puheenvuorotyyppeihin, vuorotteluun, puheaikaan, aiheessa pysymiseen ja hyväksyttävään puhetapaan (ks. Voutilainen 2019). Normien toteutumisesta pitävät huolen paitsi keskustelua johtava eduskunnan puhemies myös kansanedustajat itse sekä istuntoa seuraavat media ja kansalaiset. Eduskunnan puhekulttuuri ja kansanedustajille sopivat tavat osallistua keskusteluun ovatkin olleet aina vilkkaan keskustelun kohteena pukeutumista myöten. Monenlaista kitkaa syntyy esimerkiksi siinä, että niin kansalla kuin kansanedustajillakin on vaihtelevia taustoja ja käsityksiä siitä, millainen puhekulttuuri on valtiopäivätyössä tavoiteltavaa ja millainen puhe siihen sopii.
Täysistunto on lopulta vain yksi eduskuntapuheen laji muiden joukossa. Eduskunnassa on koko joukko muitakin olennaisia keskustelun genrejä, kuten valiokunnan ja eduskuntaryhmien kokoukset. Näitä koskevat omanlaisensa diskursiiviset odotukset. Esimerkiksi valiokuntien suljetuissa kokouksissa käytyä keskustelua on luonnehdittu niin, että niissä on pääosin täysistuntoa enemmän deliberaatiota eli yhteistyöhakuista puntarointia erilaisista ratkaisuvaihtoehdoista. Tämä edellyttää kansanedustajilta toisenlaista vuorovaikutusta. Syyksi eroon on arveltu sitä, että valiokuntien kokoukset järjestetään enimmäkseen suljettujen ovien takana. (Ks. esim. Pekonen 2010). Tämä poistaa tarpeen julkiselle identiteettiperformanssille mutta toisaalta vähentää päätöksenteon avoimuutta. Vuorovaikutustilanteiden moninaisuus varmistaa, että erilaiset tärkeät periaatteet ja toiminnot pääsevät eduskunnassa toteutumaan.
Puhetilanteiden moninaisuudessa ja vaihtuvissa rooleissa korostuvat myös kansanedustajilta edellytettävät diskurssitaidot ja monipuolinen vuorovaikutuksellinen kompetenssi. Niihin kuuluvat esimerkiksi kyky osallistua erilaisiin, toisistaan poikkeaviin institutionaalisiin keskusteluihin. Tähän liittyy myös valmius omaksua erilaisia diskursiivisia rooleja, jotka liittyvät esimerkiksi lakiehdotuksen esittämiseen, kannattamiseen ja vastustamiseen sekä parlamentaaristen toimijoiden, kuten hallituksen, tukemiseen, puolustamiseen ja valvontaan puheen keinoin. Vakiintuneet vuorovaikutuskäytänteet ja niiden hallinta tuovat eduskunnan toimintaan vakautta ja ennakoitavuutta, joita voi pitää olennaisena osana kielellistä huoltovarmuutta.
Lainsäädäntötyötä tekstien verkossa
Eduskunnassa julkaistaan jatkuvasti suuria määriä erilaisia tekstejä. Sitä onkin luonnehdittu tekstitehtaaksi (Heikkinen & Pajunen 2016). Pelkästään täysistunnon keskustelupöytäkirjoja julkaistaan jopa noin 10 000 sivua vuodessa (Voutilainen 2023). Jo tämä vastaa mittakaavaltaan jonkinmoista kustannustoimintaa. Se on kuitenkin vain osa sitä huomattavasti suurempaa säännöllistä tekstimäärää, joka koostuu esimerkiksi valiokuntien mietinnöistä ja lausunnoista, toimielinten kertomuksista, eduskunnan kanslian julkaisusarjassa ilmestyvistä selvityksistä ja raporteista sekä valtavasta määrästä erilaisia virkatyönä laadittuja tekstejä, kuten esityslistoja, muistioita, päätöksiä ja ohjeita. Useimmilla näistä on varsin pitkät perinteet, ja niiden lukeminen ja kirjoittaminen vaativat kansanedustajalta paitsi huolellista perehtymistä myös institutionaalista tukea eduskuntaryhmiltä ja virkakunnalta.
Pelkkä valtiopäivätekstien lajikirjo on huomattava erilaisine kohdeyleisöineen, institutionaalisine päämäärineen sekä kielellisine ja rakenteellisine erityispiirteineen. Kaikilla valtiopäiväteksteillä on vakiintunut organisatorinen tehtävä ja kokonaisrakenne. Esimerkiksi lakialoitteella kansanedustaja voi ehdottaa uutta lakia tai vanhan lain muuttamista tai kumoamista. Siihen liittyviä vakiintuneita toiminnallisia jaksoja ovat nimikeosa, perusteluosa, päätösehdotusosa ja lakiehdotusosa. Valtiopäiväteksteillä on tietty virallinen yleisö, mutta ne ovat julkisia ja siten aina potentiaalisesti moniyleisöisiä. Erilaiset epäviralliset päämäärät ja yleisöt voivatkin käytännössä olla virallisiin nähden ensisijaisia. Esimerkiksi ministerille osoitetun kirjallisen kysymyksen olennainen motivaatio voi olla tiedonhaun sijaan tavoittaa tietyt kansalaisryhmät ja viestiä niille ministerin toimiin liittyvää kritiikkiä perusteluineen.
Valtiopäiväteksteillä on erinäisiä juridisia muotovaatimuksia, jotta ne ovat lainopillisesti päteviä. Ne ovat siksi huolellisesti ohjeistettuja, ja niiden tueksi on laadittu eduskunnan kansliassa asiakirjapohjia. Lisäksi niihin liittyy erilaisia odotuksenmukaisia esitystapoja. Poliittisesti painokkaimpia tekstejä tehdään usein tiimityönä, ja niihin liittyy virallisten ohjeiden ja mallien lisäksi paljon epävirallisia ohjeita ja perimätietoa esimerkiksi siitä, miten erilaiset asiat kannattaa muotoilla ja esittää. Sama koskee monesti muitakin kuin valtiopäivätekstejä, joita kansanedustajan arjessa riittää erilaisista kantaa ottavista tekstilajeista, kuten kolumneista ja mielipidekirjoituksista, aina sosiaalisen median päivityksiin. Kansanedustajan työ on näin paljolti tekstityötä ja edellyttää tiettyjä tekstitaitoja, kuten ymmärrystä erilaisten tekstilajien tuottamisesta ja vastaanotosta. Näitä tekstitaitoja sekä teksteihin liittyviä ohjeistuksia ja tradition jatkuvuutta voi pitää tärkeänä osana eduskunnan kielellistä huoltovarmuutta.
Kohti saavutettavuutta ja kielellistä demokratiaa
Kansanedustajien vuorovaikutuksen ja tekstityön lisäksi kielellinen huoltovarmuus niveltyy olennaisesti myös eduskunnan kanslian virkateksteihin ja niiden saavutettavuuteen. Saavutettavuuteen liittyy esimerkiksi jo se, että kaikki eduskunnan julkisilla verkkosivuilla pidempään kuin 14 päivää saatavilla olevilla audio- ja videotallenteilla pitää olla digipalvelulain nojalla synkronoitu tekstimuotoinen vastine. Näin ne ovat saavutettavia esimerkiksi näkövammaisille henkilöille. Täysistuntojen videotallenteiden tekstivastineita ovat täysistunnon keskustelupöytäkirjat, joihin on kirjattu muodollisten osien, kuten käsittelytietojen ja päätösten, lisäksi kaikki käytetyt puheenvuorot ja jotka on synkronoitu etenemään verkkosivuilla videoiden rinnalla. Muiden kuin täysistunnon, kuten valiokuntien julkisten kuulemisten, tekstimuotoinen vastine on keskustelumuistio. Se vastaa puheen esittämiseltä keskustelupöytäkirjaa mutta ei sisällä samanlaisia muodollisia osia. Valituille videoille tuotetaan kansliassa myös tekstityksiä ja kuvailutulkkausta. Niiden ansiosta eduskunnan tärkeimmät videotallenteet ovat saavutettavia myös niille, jotka eivät pysty seuraamaan ääntä tai liikkuvaa kuvaa. Myös tämä tasa-arvoinen pääsy kielellisen tiedon äärelle on olennainen osa kielellistä huoltovarmuutta.
Eduskunnan kansliassa tehdään myös aktiivisesti virkakielityötä, jonka tavoite on taata tekstien kielellinen saavutettavuus: niiden on oltava käytännössä mahdollisimman monen tavoitettavissa eli riittävän selkeitä, ymmärrettäviä ja helppolukuisia. Jo hallintolaki edellyttää, että virkatekstien on oltava asiallisia, selkeitä ja ymmärrettäviä (ks. esim. Heikkinen 2008; Tiililä 2015). Lisäksi on kansanvallan käytännön toteutumisen kannalta olennaista, että ihmiset pystyvät lukemaan ja ymmärtämään itselleen tärkeitä tekstejä ja osallistumaan täysipainoisesti yhteiskuntaan niiden pohjalta. Tätä on kutsuttu myös kielelliseksi demokratiaksi (ks. esim. Piippo, Vaattovaara & Voutilainen 2016, 169).
Eduskunnan virkakielityötä johtaa kanslian virkakielityöryhmä. Se on eduskunnan pääsihteerin asettama, pysyvä ja osastorajat ylittävä työryhmä, joka kartoittaa virkakielen kehitystarpeita, antaa tekstejä ja vuorovaikutusta koskevia suosituksia ja aloitteita, tekee henkilöstölle koulutuksia ja ohjeita ja ryhtyy tarvittaessa muihin tavoitteensa edellyttämiin toimiin. Työryhmässä on 16 vakituista virkahenkilöä kanslian kaikista osastoista, monet heistä kieli- ja tekstiasiantuntijoita, ja se raportoi työstään kanslian johtoryhmälle. Päämääränä on, että eduskunnan virkatekstit olisivat mahdollisimman saavutettavia niin kansalaisille kuin kollegoillekin. Tämän oletetaan edistävän paitsi kansalaisten luottamusta viranhoitoon myös kollegoiden hyvinvointia vaativassa tekstityössä. Toiminta perustuu ajantasaiseen kielitieteelliseen tietoon ja alan hyviin käytäntöihin, ja suositukset pyritään antamaan aina läpinäkyvästi ja perustellusti.
Virkakielityöryhmän ohjauksessa toimii kanslian käytännön virkakielityö eli editointipalvelu ja kielineuvonta. Editointipalvelussa 15 kanslian kieli- ja tekstiasiantuntijaa kommentoi, kielenhuoltaa ja toimittaa virkatekstien luonnoksia muun viranhoidon lomassa. Palvelu koskee niin suomen- kuin ruotsinkielisiä tekstejä. Editoitavat tekstit vaihtelevat lyhyistä verkkoteksteistä kokonaisiin kanslian julkaisusarjan teoksiin. Työtapa määräytyy toimeksiannon mukaan kevyestä kielentarkastuksesta perusteelliseen kustannustoimittamiseen. Osa editointipalvelun asiantuntijoista tekee myös selkokielityötä, jossa eduskunnan valittuja verkkosisältöjä selkomukautetaan selkokielen käyttäjäryhmille sopiviksi.
Kielineuvontaa varten eduskunnan kansliassa on perustettu matalan kynnyksen Teams-ryhmä kaikelle kieltä ja vuorovaikutusta koskevalle keskustelulle. Ryhmässä vastataan eduskuntalaisten kaikenlaisiin kielenkäyttöä koskeviin kysymyksiin, välitetään uutisia virkakielestä ja kielenhuollosta ja annetaan pikaohjeita ajankohtaisista kielikysymyksistä. Kanslian kieliasiantuntijat kirjoittavat myös kielivinkkejä eduskunnan intranetiin. Siellä on myös hyvälle virkakielelle omistettu verkkosivu, joka on tarkoitettu kaikille eduskunnan kirjoittajille. Kielineuvonnan tarkoitus on pitää yllä selkeän ja saavutettavan kielenkäytön ja kielellisen demokratian asiaa kaikissa tilanteissa.
Kielelliseen huoltovarmuuteen liittyy olennaisesti myös kääntäminen ja tulkkaus. Eduskunnan ruotsin kielen toimisto pitää huolta, että kaikki valtiopäivätekstit ja muut eduskunnan toimintaan liittyvät asiakirjat on käännetty suomesta ruotsiksi ja ruotsista suomeksi. Lisäksi toimisto esimerkiksi tulkkaa puheenvuoroja täysistunnoissa ja valiokuntien kokouksissa. Kääntämistä ja tulkkausta molemmille kansalliskielille voi pitää tärkeänä osana kielellistä huoltovarmuutta, koska ne takaavat kielellisten oikeuksien toteutumisen kaikissa olosuhteissa. Samaa tavoitetta palvelee myös eduskunnan tärkeimpien videolähetysten tulkkaaminen viittomakielelle.
Lopuksi
Eduskuntatyö on monilta osin kielellistä toimintaa. Se toteutuu monissa painokkaissa vuorovaikutustilanteissa ja tuottaa suuria määriä poliittista, juridista ja hallinnollista tekstiä. Eduskunnan vuorovaikutus- ja tekstityö liittyy olennaisesti myös kielelliseen huoltovarmuuteen. Sitä ovat esimerkiksi vaihtelevien puhetilanteiden edellyttämä vuorovaikutuksellinen kompetenssi, institutionaalisten tekstien vaatimat teksti- ja diskurssitaidot sekä niihin liittyvät ohjeistukset, traditio ja tuki. Tämä on vahvasti läsnä jo pelkästään suomenkielisessä valtiopäivätyössä, puhumattakaan eduskunnan hyvin vilkkaista kansainvälisistä suhteista eri kielillä. Eduskunnan kielellistä huoltovarmuutta pyritään vahvistamaan aktiivisesti myös kääntämisellä ja tulkkauksella sekä kielellisellä saavutettavuustyöllä, jolla eduskunnan vuorovaikutus- ja tekstiympäristö pyritään saattamaan mahdollisimman saavutettavaksi kaikille kansalaisille taustasta riippumatta.
Eero Voutilainen työskentelee erityisasiantuntijana eduskunnan kanslian pöytäkirjatoimistossa ja vetää osastorajat ylittävää kielellisen saavutettavuuden tiimiä. Työnsä ohessa hän tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa eduskunnan täysistunnon vuorovaikutuksesta.
Kirjallisuutta
Chilton, Paul (2004). Analysing Political Discourse: Theory and Practice. Routledge.
Drew, Paul & Heritage, John (1992). Analyzing talk at work. An introduction. Teoksessa Paul Drew & John Heritage (toim.), Talk at work. Interaction in institutional settings. Cambridge University Press.
Heikkinen, Vesa (2008). Miten ymmärtää hallintolain kielipykälää? Teoksessa Richard Foley, Tarja Salmi-Tolonen, Iris Tukiainen ja Birgitta Vehmas (toim.), Kielen ja oikeuden kohtaamisia. Talentum Media.
Heikkinen, Vesa & Pajunen, Tapio (2016). Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? Teos.
Heritage, John & Clayman, Steven (2010). Talk in Action: Interactions, Identities, and Institutions. Wiley-Blackwell.
Ilie, Cornelia (2016). Parliamentary discourse and deliberative rhetoric. Teoksessa Pasi Ihalainen, Cornelia Ilie & Kari Palonen (toim.), Parliaments and Parliamentarism: A Comparative History of Disputes about a European Concept. Berghahn Books.
Ilie, Cornelia (2018). Parliamentary debates. Teoksessa Ruth Wodak & Bernhard Forchtner (toim.), The Routledge Handbook of Language and Politics. Routledge.
Kontula, Anna (2018). Eduskunta. Ystäviä ja vihamiehiä. Into.
Onikki-Rantajääskö, Tiina (2024). Suomi osallisuuden kielenä: Selvitys suomen kielen tilasta Suomessa 2020-luvun puolimaissa. Oikeusministeriö.
Palonen, Kari (2012). Parlamentarismi retorisena politiikkana. Vastapaino.
Pekonen, Kyösti (2011). Puhe eduskunnassa. Vastapaino.
Piippo, Irina, Vaattovaara, Johanna & Voutilainen, Eero (2016). Kielen taju. Vuorovaikutus, asenteet ja ideologiat. Art House.
Tiililä, Ulla (2015). Mitä on asiallinen, selkeä ja ymmärrettävä virkakieli? – Kielikello 3/2015: https://kielikello.fi/mita-on-asiallinen-selkea-ja-ymmarrettava-virkakieli/
Voutilainen, Eero (2019). Onko eduskunnan täysistunto pelkkää teatteria? – Kielikello 4/2019: https://www.kielikello.fi/-/onko-eduskunnan-taysistunto-pelkkaa-teatteria-
Voutilainen, Eero (2023). Written representation of spoken interaction in the official parliamentary transcripts of the Finnish Parliament. Frontiers in Communication 8/2023: https://www.frontiersin.org/journals/communication/articles/10.3389/fcomm.2023.1047799/full
Zilliacus-Hakala, Liisa-Maria (2002). Suomen eduskuntatalo: kokonaistaideteos, itsenäisyysmonumentti ja kansallisen sovinnon representaatio. SKS.