Kielellinen huoltovarmuus haastaa yleissivistävän kielikoulutuksen
Julkaistu: 19. maaliskuuta 2025 | Kirjoittaneet: Anu Halvari ja Jorma Kauppinen
Nykyisessä 2020-luvun kriisien ja epävarmuuksien maailmassa huoltovarmuudesta keskustellaan paljon eri maissa. Meillä Suomessa huoltovarmuusajattelulla on pitkät perinteet. Huoltovarmuus tarkoittaa varautumista kriiseihin ja häiriötilanteisiin sekä jatkuvuudenhallintaa yhteiskunnan perustarpeiden turvaamiseksi. Suomalainen huoltovarmuusjärjestelmä perustuu kansalliseen varautumiseen ja toimiin, mutta toimintaympäristön muutosten myötä kansainvälinen yhteistyö on lisääntynyt. Näin on tapahtunut erityisesti Pohjoismaiden välillä, mutta myös Euroopan unionissa on useita siihen liittyviä hankkeita. (Valtioneuvoston huoltovarmuusselonteko, 2022.) Jatkuvasti lisääntyvä kansainvälinen yhteistyö herättää kysymään, edellytetäänkö yksilöltä sen hoitamiseksi hyvää kielitaitoa ja minkälainen kansallinen kielivaranto turvaa suomalaisten osallistumismahdollisuuksia.
Käsitteenä kielellinen huoltovarmuus konkretisoi laajemmalle yleisölle, mitä monipuolisella kielivarannolla, mukaan lukien kansalliskielten osaaminen, tavoitellaan. Huoltovarmuudesta puhuminen voi avata tehokkaasti julkisuuteen näkökulmaa, jonka kielten asiantuntijat tunnistavat hyvin – Suomi ei voi toimia optimaalisesti kansainvälisissä yhteisöissä vain suomen kielen, globaalin englannin ja paikoittaisen ruotsin kielen taidon varassa. Suomalaisen yhteiskunnan demokraattisen toimivuuden kannalta olennaista on kuitenkin huolehtia myös kansalliskielten riittävästä osaamisesta. Etenkin maahanmuuttajien ja maahanmuuttotaustaisten kiinnittyminen suomalaiseen yhteiskuntaan mahdollistuu monipuolisesti riittävän kansalliskielten taidon myötä.
Kielitaidon tarkastelu kansallisen huoltovarmuuden osatekijänä on noussut julkisuudessa esiin, ja se on perusteltua. Tätä on kuvattu kielten ammattilaisten puheenvuoroissa (muun muassa Lähteenmäki ym. 2024, Dufva 2024, Johansson ym. 2024), kuten tämän julkaisun teemana. Huolta kannetaan perinteisten opiskeltujen kielten kuten esimerkiksi saksan, ranskan ja venäjän opiskelusta sekä vuosi toisensa jälkeen kaventuvista mahdollisuuksista opiskella näitä kieliä eri kohdissa koulutuspolkua. Mutta huolta kannetaan myös kielitaidon osaamisen tasosta, ja tämä huoli kattaa oikeastaan kaiken kielitaidon. Kielten ammattilaiset näkevät myös tekoälyn tuoman toimintakulttuurin muutoksen taakse: tekoäly ei korvaa tarvetta osata kieliä hyvin ja toimia vuorovaikutuksessa erilaisissa, haastavissakin vuorovaikutustilanteissa.
Opetushallituksen ennakointitiimi tilasi vuonna 2024 selvityksen huoltovarmuuteen liittyvistä osaamisista ammatillisessa koulutuksessa (Huoltovarmuuteen liittyvät osaamiset 2035, 2024). Selvityksessä kartoitettiin osaamisia, joiden tarve esiintyy toimiala- ja ammattirajojen yli ja joita näin voitaisiin kuvata laaja-alaisiksi osaamisiksi työelämässä. Selvitys perustuu pääosin Opetushallituksen ennakointifoorumin jäsenten näkemyksiin.
Selvityksen mukaan viestintäosaamista tulisi vahvistaa läpi työelämän, koska monikielisyys lisääntyy työpaikoilla, mikä kasvattaa kielitaidon ja kommunikaation merkitystä. Erityisesti tulee varautua mis- ja disinformaation lisääntymiseen, joka luo mahdollisuuksia huijauksille ja vaikutusyrityksille. Työelämässä viestintäosaaminen sekä yhteisöllinen ja kulttuurinen osaaminen liittyvät vahvasti yhteen. Keskeinen kysymys on, miten yleissivistävässä opetuksessa voidaan luoda näille osaamisille perustaa.
Kielivarannon karu kuva
Professori Riitta Pyykkö toteaa selvityksessään Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta vuonna 2017, että meillä on keskusteltu paljon tulevaisuuden kielitaitotarpeista mutta keskustelu on ollut hajanaista. Kielivarannolla tarkoitetaan kansallista kielitaitoa kokonaisuudessaan, sekä kotimaisten että vieraiden kielten osaamista ja niiden opettamisen suunnittelua. Pyykkö toteaa, että hajanaisuus leimaa myös kielikoulutusta koskevaa päätöksentekoa. (OKM 2017:51)
Kielikoulutusta koskevia päätöksiä on lukuisia, onnistuneita ja ei niin onnistuneita. Kielten opiskelun rakenteisiin ei poliittinen päättäjä ole suuremmin puuttunut, mutta eri hallitukset ovat pyrkineet vastaamaan tarpeisiin rahoittamalla kieltenopetuksen kehittämishankkeita, kuten Kielitivoli-ohjelmia 2010-luvun alkupuolella tai Sipilän hallituksen (2015–2019) kieltenopetuksen kärkihanketta. Isoimmat muutokset viime vuosikymmeninä ovat liittyneet perusopetuksen vuosiviikkotuntien siirtämiseen tai lisäämiseen, joista jälkimmäinen on mittava panostus kieltenopiskelun eduksi. Erinäisiä monipuolista kielten opiskelua mahdollistavia ja oppimista motivoivia ratkaisuja on vuosien varrella siis etsitty, hankkeita rahoitettu ja hyviä käytäntöjä jaettu. On löytynyt toimivia paikallisia malleja ja yksittäisiä tahoja, jotka ovat pystyneet vaikuttamaan myönteisesti, mutta trendi on pysynyt samana – formaali koulutus ei tuota toivottavaa osaamista. Peruskoulussa tai lukiossa ei hyödynnetä tarjolla olevia mahdollisuuksia opiskella kieliä. Joskus ei riitä motivoituneita oppijoita, toisinaan kouluissa ei osata ohjata oppijoita kieliopintojen pariin. Syitä on monia, lopputulema sama: koska ei ole riittävän paljon kysyntää eikä paikallisen päättäjän kannalta tarpeeksi kustannustehokkaasti järjestettyä tarjontaa, kunnat eivät rahoita laajoja kielivalikoimia. Korkeakouluihin ei hakeudu opiskelijoita opiskelemaan kieliä. Kieltenopettajia ei enää valmistu. Kunnilla on hankaluuksia löytää opettajia, vaikka kieliryhmiä muuten syntyisi.
Tämä on tilanne jo tällä hetkellä, tilastot kertovat samaa selvitys toisensa jälkeen, viimeisimpänä muutaman viikon vanhassa visioraportissa (Kolehmainen ym. 2025). Kielten opiskelussa monipuolinen tarjonta on kuihtumassa. Miten me kuvittelemme, että tilanne tästä parantuisi nykyisillä toimilla?
Kuva kielivarannosta huoltovarmuuden näkökulmasta on karu. Kansainvälisestä näkökulmasta käsin Suomessa osataan kieliä periaatteessa hyvin. Euroopan unionin suositus äidinkielen ohella kahden vieraan kielen opiskelusta täyttyy, joskin lähinnä pakollisten kieliopintojen vuoksi. Käytännössä englantia osataan keskimäärin riittävästi, ja ruotsia opiskellaan minimimäärä. Kansainvälisiin yhteyksiin tarvitaan kuitenkin vahvan englannin osaamisen ohella eurooppalaisia kieliä, mutta myös muita, meille vieraampia valtakieliä. Suomalaisen kielivarannon heikkenemisellä on laajat vaikutukset, mutta se konkretisoituu muun muassa pienenevään suomalaisten asiantuntijoiden joukkoon eurooppalaisessa kontekstissa. Tilastoitua tietoa ei valitettavasti ole, mutta oma kokemuksemme muun muassa Eurooppa-koulujen rekrytointien yhteydestä on, että suomalaisten hakijoiden määrät ovat jo nyt vähentyneet. Samoin suomalaisten kiinnostus ja valikoituminen Euroopan unionin tehtäviin on vähentynyt.
Kansalliskielet kotivarana
Kansainvälisillä areenoilla toimimisen ohella huoltovarmuutta on syytä tarkastella kotimaisena asiana (esimerkiksi Onikki-Rantajääskö, 2024). Yhteiskunnallinen eriytyminen ja osallisuuden kokeminen on osittain kielikysymys ja ennen kaikkea tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymys. Mikä on yksilön mahdollisuus osallistua päätöksentekoon tai ajaa omaa tai yhteisönsä etua – mikä se sitten onkin?
Hyvä suomen tai ruotsin kielen taito tukee maahanmuuttotaustaisten kotoutumista Suomessa, mutta myös kantaväestön taito lukea, ymmärtää kieltä ja viestintää äidinkielellään voidaan katsoa huoltovarmuuskysymykseksi. Meillä keskustellaan demokratiavajeesta, osallisuuden puutteesta, osallistumattomuudesta, yhteiskuntarauhasta. Me puhumme kuplista ja eriytymiskehityksestä kotimaassa ja samalla yritämme miettiä, mistä löytyvät osaajat osallistumaan kotimaiseen tai kansainväliseen, eurooppalaiseen ja pohjoismaiseen päätöksentekoon.
Voi myös pohtia, onko se, että suomenkieliset suomalaiset hallitsevat ruotsia huonosti verrattuna ruotsinkielisten suomen kielen hallintaan, huoltovarmuuskysymys. Suomi on kaksikielinen maa, mutta edelleen, tai enenevissä määrin ruotsinkielinen väestö kokee vaikeaksi saada palveluita omalla kielellään (Kansalliskielistrategia 2021: 101).
Yhtäältä tilanne on surullinen ruotsinkielisen väestön osalta, joka käytännössä ei pysty toimimaan Suomessa omalla äidinkielellään, mutta tilanne on ongelmallinen myös suomenkielisten kannalta, jotka eivät ilman ruotsin taitoa pysty kilpailemaan samoista työpaikoista ruotsintaitoisten kanssa. Tunnistamme, että vastaava tilanne on eri kielivähemmistöjemme edustajilla: järjestelmämme ei pysty tuottamaan tarpeeksi kielitaitoisia nykyisiinkään tarpeisiin saati, että osaajia saataisiin lisää.
“Present structure is designed by past generations”*
Kieliosaamista on syytä kasvattaa, mutta miten. Pakkoja on vähänlaisesti. Yleissivistävällä puolella on pakko opiskella äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä yhtä ensimmäiseltä luokalta alkanutta kieltä ja toista viimeistään kuudennelta luokalta alkanutta kieltä. Toisen näistä on oltava toinen kotimainen kieli, suomi tai ruotsi. Englantia ei ole pakko opiskella, niin kutsuttuja pitkiä oppimääriä voi olla useampi, ja valinnaisia kieliä saa opiskella niin perusopetuksen kuin lukiokoulutuksen puolella, eikä näiden määrää ole rajoitettu. Järjestelmä periaatteessa mahdollistaa monipuolisen kielivarannon kasvattamisen, mutta näin ei tapahdu. Huoltovarmuuden näkökulmasta käsissämme on hankalasti ratkaistava ongelma. Kielellinen huoltovarmuus horjuu, kun kielten opiskeluun liittyy vain vähän pakkoja ja jo oleviakin pakkoja on kritisoitu tehottomuudesta, eikä vapaaehtoisuus ole tuottanut toivottuja tuloksia kieltenopiskelun lisääntymisestä.
Kollegamme Anna Mikander ja Marjo Vesalainen opetus- ja kulttuuriministeriöstä esittivät lokakuussa 2023 Kieli, koulutus ja yhteiskunta -lehdessä julkaistussa artikkelissa, että Suomeen tarvittaisiin kansalliskielistrategian lisäksi kansallinen kielistrategia, jossa olisi tavoitteet ja toimenpiteet kielivarannon kasvattamiseksi. Siinä esitettäisiin myös, miten mahdollistetaan kaikkien oppilaiden monipuolisen kielitaidon kehittäminen eri puolilla Suomea (Mikander & Vesalainen 2023). Tätä ehdotusta olisi hyvä pohtia huolella, sillä jotakin uutta suomalaiseen kielikoulutuspolitiikkaan tarvittaisiin. Kansalliskielten asemasta huolehtii vuonna 2021 uudistettu kansalliskielistrategia, mutta myös muiden kielten asemaa suomalaisessa koulutuksessa ja yhteiskunnassa olisi parannettava ja määriteltävä.
Totta toisaalta sekin, että kansallisen kielivarannon kaventumisesta on kannettu huolta jo vuosikymmeniä. Ehkä huolen tulisi kiteytyä keskusteluksi siitä, mitä me kansakuntana haluamme. Valistunut arvaus on, että nykyisillä toimenpiteillä muutosta ei tule. Meillä on hyvä järjestelmä, joka tuottaa kielitaitoa isoimmilla paikkakunnilla valikoituneelle osaajajoukolle. Meillä on kasvava joukko eri kotikieliä osaavia kansalaisia, joiden eri kielitaitoja ei tunnusteta – kansakuntamme ei näe käyttöä niille? Meillä on joukko kansalaisia, joiden kansalliskielten taito on sen verran puutteellista, että niitä ei voi käyttää omaksi edukseen työmarkkinoilla tai muussa yhteiskunnallisessa toiminnassa.
Kielten opetuksen rakenteet ja käytänteet sekä asenteet ovat muotoutuneet pitkän ajan kuluessa, ja voi myös olla, että ne eivät kaikilta osin vastaa enää tämän hetken tai tulevaisuuden tarpeisiin. Tarjontaa pitää lisätä, mutta myös aitoa kysyntää ja motivaatiota opiskella pitää olla enemmän, jotta saadaan lisää osaamista. Lisärahoitus auttaisi, mutta se ei ratkaise kaikkia ongelmia. Olisiko uusia tuulia löydettävissä nykyistä vahvemmasta oppiaineiden integroimisesta, jotta saadaan enemmän tilaa kielille ja niiden merkitykselliselle käytölle? Onko kieltenopiskelun aina oltava tiettyyn oppimäärään sidottua vai voisiko sen järjestää osittain tai kokonaan toisin? Miten formaalin koulutuksen ulkopuolella hankittu kielitaito tulisi nykyistä näkyvämmäksi?
Huoltovarmuusdiskurssiin kuuluu synkkien maisemien maalailu. Yleissivistävän kielikoulutuksen kohdalla synkistely on perusteltua, vaikka meillä on loistavia pedagogeja, osaavia ja motivoituneita nuoria sekä visionäärisiä opetuksen ja koulutuksen järjestäjiä, jotka tekevät töitä laajojen kielivalikoimien hyväksi. Mutta tulevaisuuden näkymistä pitää puhua ja yhteistä ymmärrystä hakea. Meidän on yritettävä hahmotella erilaisia tulevaisuudenkuvia ja ennakoida, mitä muutoksia voi olla tarpeen tehdä. Samalla olisi tarpeen tarkastella myös kansalliskielten osaamisen merkitystä osana huoltovarmuutta nykyistä syvällisemmin.
Kukapa tietää, tulevaisuus voi myös olla nykyisyyttä valoisampi. Monipuolinen kielitaito voi olla itseisarvo ja laaja kansallinen kielivaranto tunnistettu ja tunnustettu asiaintila. Eri kielillä toimiminen voi olla entistä merkityksellisempi keino rakentaa vuorovaikutusta ja siltoja eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Laajemman kansallisen keskustelun käyminen kielten osaamisen ja kielivarannon kehittämiseksi tulisi luoda positiivista ja erilaisia mahdollisuuksia tarjoavaa tulevaisuudenkuvaa sekä kotimaassa että ulkomailla. Tuon keskustelun ja tulevaisuudenkuvan hahmottelun aika on juuri nyt.
*Lainaus: Erin, J. 2024.
Anu Halvari toimii tällä hetkellä Opetushallituksessa opetusneuvoksena, jonka vastuualueisiin kuuluu muun muassa lukion kielten opetus.
Jorma Kauppinen on Opetushallituksessa kouluneuvos, jonka tehtäviin kuuluu kansainvälisiä asioita sekä valtion oppilaitosten tulosohjauksen koordinointi.
Lähteet
Dufva, H. (2024). Kielitaito on huoltovarmuutta. Must Read. Saatavilla: https://www.mustread.fi/artikkelit/kielitaito-on-huoltovarmuutta/
Erin, J. (2024). Engendering positive change – evidence-based examples from both a national and a European perspective. Esitys 4.12.2024 Euroopan nykykielten keskuksen (ECML) ja Euroopan komission Euroopan komission yhdessä järjestämässä työseminaarissa Fostering motivation in language education: what role for decision-makers and educators?
Huoltovarmuuteen liittyvät osaamiset 2035 (2024). Owalgroup Oy. Saatavilla: https://www.oph.fi/fi/uutiset/2024/huoltovarmuusosaamisen-merkitys-kasvaa-kaikilla-aloilla / Huoltovarmuuteen liittyvät osaamiset 2035_1.pdf
Johansson, M., Suominen, J. & Björn, P. (2024). Kielitaito on osa kansallista huoltovarmuutta – Suomi tarvitsee jatkossakin useiden vieraiden kielten osaajia. Turun Sanomat 26.7.2024. Saatavilla: https://www.ts.fi/puheenvuorot/6390159
Kansalliskielistrategia / VN 2021:87. Saatavilla https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/163650/VN_2021_87.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Kolehmainen, L., Johansson, M., Lähteenmäki, M., Vilkuna, O. & Koistinen, S. (2025). Vieraiden kielten opiskelun ja osaamisen tulevaisuus Suomessa. Visioraportti. Saatavilla: Visioraportti_25.2.2025 (2).pdf
Lähteenmäki, M., Kolehmainen, L. & Johansson, M. (2024). Kielten osaajien vähentyminen on uhka tiedon huoltovarmuudelle. Helsingin Sanomat, Mielipide 20.2.2024.
Mikander, A. & Vesalainen, M. (2023). Hankkeista kansalliseen kielistrategiaan? Ratkaisuja kielten opiskelun monipuolistamiseksi. Kieli, koulutus ja yhteiskunta 14. Saatavilla: https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-lokakuu-2023/hankkeista-kansalliseen-kielistrategiaan-ratkaisuja-kieltenopiskelun-monipuolistamiseksi
Monikielisyys vahvuudeksi – Selvitys Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta / OKM 2017:51. Saatavilla: Monikielisyys vahvuudeksi: Selvitys Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta - Valto
Onikki-Rantajääskö, T. (2024). Suomi osallisuuden kielenä. Selvitys suomen kielen tilasta Suomessa 2020-luvun puolimaissa. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2024:20. Saatavilla: Suomi osallisuuden kielenä: Selvitys suomen kielen tilasta Suomessa 2020-luvun puolimaissa - Valto
Valtioneuvoston huoltovarmuusselonteko / VN 2022:59. Saatavilla: Valtioneuvoston huoltovarmuusselonteko - Valto