Maanpuolustus ja kansainvälinen puolustusyhteistyö

Monikielisyys on aina ollut osa maanpuolustusta, ja Suomessa tuoreena Naton jäsenenä monikielisyys on saanut maanpuolustuksessa uusia merkityksiä. Ruotsin Natoon liittymisen myötä Pohjoismaat ovat samassa puolustusliitossa, mikä on historiallinen muutos, ja se korostaa yhteistyön tärkeyttä. Funktionaalisesti liittokunnan kieli on englanti, mutta myös muilla kielillä on käyttötarkoituksensa.

Julkaistu: 19. maaliskuuta 2025 | Kirjoittaneet: Joonas Sipilä ja Sara Hännikäinen

Maanpuolustuksen ja kansainvälisen puolustusyhteistyön kontekstissa kielten käytössä on eri tasoja ja rajapintoja. Yhtäältä kieli on funktionaalinen komento- ja suunnittelukieli, ja usealla kielellä toimittaessa toiminnan joissain kohdissa on yleensä rajapinta, jossa pitää saumattomasti kyetä siirtymään kielestä toiseen. Toisaalta sotilaiden, joista pääosa Suomessa on reserviläisiä, keskinäisen kommunikoinnin kielet luovat yhteistoiminnan perustan ja edellytyksen. Maanpuolustukseen liittyvä kielellinen huoltovarmuus on monipuolisen kielitaidon hankkimista ja ylläpitämistä sekä kielitietoisesti toimivaksi kouluttamista ja tarkoituksiinsa sopivien kielikäytänteiden rakentamista.

Kielen ja sen eri kielimuotojen osaaminen ja variaation sietäminen sekä oman kieli- ja viestintätaidon kartuttaminen on niin varusmieskoulutuksessa kuin muussakin oppimisessa vuorovaikutuksen keskeinen tekijä. Yleensä suomalaisessa maanpuolustuksessa oletuksena on ollut se, että varusmies, reserviläinen tai kantahenkilökunnan edustaja, oli sitten rivisotilas tai sotilasjohtaja, osaa sekä puhuttua että kirjoitettua yleissuomea riippumatta siitä, minkä kielen tai kielimuodon hän kokee sujuvimmaksi viestinnän välineekseen.

Puolustusvoimien ruotsinkielisessä joukko-osastossakin komentokieli on sotilassuomi mutta opetuskieli yleissuomenruotsi. Englannin ja sotilasenglannin ja niiden mukaisen viestinnän taito on tarpeen yleensä tilanteissa, joissa käytetään myös muita kieliä tai kielten osaamisen taso vaihtelee. Käytännössä väki viestii niin kuin osaa: yksi tyytyy siihen, että tulee jotenkin ymmärretyksi, toinen on kehittänyt monikieliset ja -puoliset vuorovaikutustaidot. Jokaisen sotilaan pitää kuitenkin tilanteessa kuin tilanteessa kyetä olennainen viesti tarkoituksenmukaisesti välittämään ja ymmärtämään.

Monikansallisessa puolustusliitossa liittolaisten ymmärtäminen on keskeistä, ja kieli toimii kulttuurin ymmärtämisen ja monitasoisen vuorovaikutuksen pohjana. Vuorovaikutustilanteita on erilaisia: toiset ovat muodollisia ja toiset vapaita, jotkin taas sekamuotoja, ja vaihtelu voi olla säädeltyä tai spontaania. Kaikkiin liittyy kielellisiä ja kulttuurisia ilmiöitä ja asioita, jotka on syytä hallita, jos mielii viestiä esimerkiksi kohteliaasti, sujuvasti, tavoitteellisesti tai edes ymmärrettävästi. Asevoimissa on olennaista myös potentiaalisen vihollisen kielen osaaminen mitä erilaisimmissa yhteyksissä.

Menestyksekäs toimiminen liittokunnan jäsenenä edellyttää Puolustusvoimilta ja sen työntekijöiltä sujuvaa englanninkielistä viestintätaitoa sekä jatkuvaa kansalliskielisen kielivarannon ylläpitämistä. Naton johtoportaat johtavat alajohtoportaitaan liittokunnan sotilasenglanniksi, ja yhteisten operatiivisten suunnitelmien tulee olla englannin kielellä.

Nato-englanti on käsitteistöltään erityistä ammattikieltä, ja ilmaisuissa joudutaan huomioimaan liittokunnan kielellinen monimuotoisuus ja vaihteleva osaamistaso. Käytettävien termien ja käsitteiden tulee olla yksiselitteisiä ja johdonmukaisesti ylläpidettyjä kuten niiden vastineidenkin muissa Nato-maiden käyttämissä kielissä. Silti liittokunnassa on sijaa myös liittouman jäsenmaiden puolustuksen niin sanotuille kansallisille erityispiirteille. Mahdolliset puolustusratkaisujen eroavaisuudet on liittolaisen itse ymmärrettävä, ja ne on kyettävä viestimään muille liittolaisille siten, että termistö ja niiden merkityssisällöt pysyvät johdonmukaisina tai muutoin selkeinä.

Liittokunnan ”yhteisen” kielen osaaminen ei tarkoita vain englanninkielisen sotilastermistön ja muun Nato-sanaston osaamista, vaan sujuvaa, spontaania, lähes vaivatonta, täsmällistä ja riittävän monipuolista ja tasoista viestintätaitoa. Siihen kuuluu myös kulttuurien – eikä vain englanninkielisten kulttuurien – tuntemus. Lisäksi monikielinen ja -kulttuurinen toiminta edellyttää oman kielen ja kulttuurin tuntemusta sekä taitoa viestiä niiden erityispiirteistä, olivatpa ne sitten viestinnän tai maanpuolustuksen kansallisia piirteitä.

Omasta mielestään erinomainen englannintaitaja voi olla keskustelukumppaniensa mielestä moukkamainen, jos vuorovaikutuskonventiot ovat hukassa ja vaikkapa ”please” käyttötilanteestaan toistuvasti puuttuu. Kielitaito ei ole vain kielioppia ja sanastoa. Se on myös kielitietoa, kulttuuria ja viestintää.

Johtaminen ja koulutus edellyttävät kielitaitoa

Puolustusvoimissa haasteena voidaan pitää rajapintoja, joissa englanniksi operoivan puolustusliiton asiat jalkautuvat, sanan varsinaisessa merkityksessä, kansallisen ja tässä tapauksessa suomalaisen eli pääosin suomenkielisen reserviarmeijan toteutettaviksi.

Varusmiespalvelus käydään Suomessa suomeksi tai ruotsiksi. Varusmiehissä on kuitenkin yhä enemmän myös monikielisiä ja asevelvollisia, joiden ensikieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi. Voidaan olettaa, että taustaltaan monikielisten varusmiesten, reserviläisten ja kantahenkilökunnan määrä kasvaa entisestään. He käyttävät tilanteen mukaista kieltä ja omien kieliyhteisöjensä kieliä omassa arjessaan. Moni on oppinut sen jo kotona, kaveripiirissä ja koulussa, eikä monilla kielillä toimiminen oikeasti ole vierasta monelle taustaltaan yksikielisellekään. Sen sijaan se, että suomen puhekieli eroaa kirjoitetusta asiatyylistä ja varsinkin säädöskielestä melkoisesti, tuottaa haasteita.

Liittokunta-Suomen haasteena on myös esimerkiksi englanniksi viestivien Nato-jäsenten yksittäisten toimijoiden osallistuminen suomenkieliseen sotilas- tai upseerikoulutukseen. Muuttaako yhdenkin ei-suomenkielisen ja usein englantia niin sanottuna vieraana kielenä oppineen puhujan läsnäolo kaikkien muiden kaiken muun viestinnän englanninkieliseksi vai onko kielenkäyttäjillä muita keinoja? Tapana on, että yleensä kieleksi vaihdetaan englanti. – Entä kun joukossa on skandinaaviskan, siis ruotsin-, norjan- ja tanskanpuhujien kompromissikielen, käyttäjiä tai toisensa ennestään tuntevia ranskan- tai saksantaitajia?

Kokemuksista tiedetään, että toisensa tuntevat kielenosaajat käyttävät esimerkiksi kahdenkeskiseen viestintään skandinaaviskaa tai muuta kieltä esimerkiksi sotaharjoituksissa. Yhteiset, vahvat kielet tarjoavat pohjan ymmärryksen luomiselle ja ryhmäytymiselle. Toki funktionaalinen englannin kielen taito on lähtökohtaolettama, ja se tarjoaa missä tahansa Nato-kontekstissa pätevän pohjan – käydäänhän liittokunnan kansainvälistä sotaakin englanniksi.

Aiemmin suomalaisen maanpuolustuksen monikielisyyteen kuului nykyistä vahvemmin myös kiinnostus muihin kieliin ja kulttuureihin kuin englantiin. Nyt muille kielille ja kulttuureille jää ikään kuin vähemmän ilmeistä tarvetta englannin dominoivan aseman vuoksi ja sitä myöten vähemmän käyttötilaa ja opiskeluaikaa. Muiden kielten ja kulttuurien opiskeluun tarvittava aika ja voimat jäävät paljolti oppijan omien ponnistusten varaan.

Lisääntynyt monikielisyys ja ylempien esikuntien englanninkielinen ulottuvuus eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että kansalliskielten asema maanpuolustuksessa olisi syrjäytymässä tai ettei muidenkin kielten käytölle olisi käyttöä ja tarvetta.

Ammattiupseerien kielelliset valmiudet tärkeitä

Upseereilta edellytetään sujuvaa englantia ja oman alan erityiskielen tuntemusta. Kielitaitovaatimukset on määritelty Maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteiden kandidaatin ja maisterin tutkintovaatimuksissa, ja niiden edellyttämät opinnot on korkeakoulussa järjestetty. Liittokunnan jäsenen nykyvaatimuksiin nähden ne itsessään tuskin ovat riittävät – ainakaan tulevaisuudessa.

Englannin osaaminen edellyttää myös ymmärrystä siitä, ettei ole olemassa yhtä ainoaa ja oikeaa englantia, jota ”kaikki” käyttävät, vaan englantia on useita eri muotoja. On myös eri kulttuureissa syntyneitä viestintätilanteiden käytäntöjä. Liittokunta on kyllä normittanut tietyt ilmaukset, viestintätilanteet ja käytännöt, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikessa vuorovaikutuksessa jokainen käyttäisi vain niitä.

Puolustusvoimissa ja maanpuolustuksessa englannin, ruotsin ja suomen lisäksi myös muiden kielten tarve korostuu. Liittokunnan toinen virallinen kielikin on ranska. Tarvetta on myös muiden liittolaismaiden kielten taitamiselle ja venäjän osaamiselle.

Muualla usein tiedetään, että Suomi on virallisesti kaksikielinen maa ja Venäjä on sen naapurimaa. Muualla on siis melko helppo otaksua, että Suomessa kaikki oikeasti osaavat kumpaakin virallista kieltä ja skandinaaviskaa, koska osataan ruotsia. Lisäksi voidaan olettaa, että suomalaiset oikeasti tietävät Venäjästä ja sen kulttuureista ehkä jopa paljon. Usein on toki joitakuita, jotka osaavat ja tietävät. Useimmat eivät. Itärajan kielellinen ja kulttuurinen raja aukeaa railona tavalla, jota varsinkin kauempaa tulevien on vaikea hahmottaa.

Venäjän kielen opiskelu ei ole muodikasta, jos se sitä on koskaan ollutkaan, ja koulujen aloittavat venäjänopetusryhmät ovat alati harvemmassa. Samoin ovat harvassa nuoret, joilla olisi funktionaalinen venäjän taito. Puolustusvoimat kuitenkin tarvitsee venäjänkielentaitajia riveihinsä erilaisiin tehtäviin. Yhteiskunnassa tarjolla olevat laajat ja monipuoliset kielikoulutusmahdollisuudet ovat tärkeä osa kielellistä huoltovarmuutta myös maanpuolustuksen näkökulmasta. Pienen valtion edustajilla pitäisi olla monipuolista ja laajaa kieliosaamista myös muilla kielillä kuin englanniksi.

Koulutustaso heikkenee – vaatimukset kasvavat

Kokonaisuutena suomalainen opintopolku on säästöjen ja yksipuolistumisen myötä kaventunut, ja se näyttää yhä kaventuvan. Suomi sijoittuu OECD:n vertailussa hälyttävän kehnosti, ja nuorten koulutustaso heikkenee (Haapamäki ym. 2024). Usein tarvetta muuhun ei tunnu olevankaan, ei tutkintovaatimuksiaan, kielivalintojaan ja -opetustaan supistavissa korkeakouluissa tai nuorten omissa mielissä. Muu kiinnostaa enemmän. Kansalliskielten monipuolinen osaaminen ja muiden kielten kuin englannin osaaminen on paljolti oppijan omien ponnistusten varassa. Upseeriston pitää kuitenkin valmistua entistä laajemmin ja syvemmin tiedoin ja taidoin entistä lyhyemmässä ajassa, joten olisi tärkeää, että jo upseerin uralle hakeutuvilla olisi nykyistä laajempi ja monipuolisempi kielitaito.

Upseerien kielitaitovaateet ovat lisääntyneet, mikä edellyttää hyvää pohjaa eli suomalaisittain äidinkieleksi kutsutun kielen osaamista, mikä se ikinä onkin. Hyvä äidinkielen taito on kelpo perusta toisten kielten opiskelulle. Olennaista on siis osata jotakin ensikieltä, koulusivistyskieltä tai muuta kieltä siten, että sen rakenteiden ja ilmaisuvarannon avulla toisten kielien oppiminen on mielekästä. Olipa yhteiskunnan koulutustaso millainen tahansa, upseerilta edellytetään kykyä viestiä paitsi englanniksi myös kansallisilla kielillä omasta erityisalastaan, tosin Suomessa useimmin nykysuomeksi eli yleiskielellä. Pelkillä Nato-lyhenteillä ei pärjää. Se jos mikä, on olennaista, kun viestitään Suomen kieliyhteisölle, jonka osa Puolustusvoimat on ja jossa se toimii.

Suomen ja ruotsin osaamisessa Puolustusvoimissakin nojataan siviilimaailmaan ja suomalaisen koulutuspolun luomiin mahdollisuuksiin, jossa äidinkielen osaaminen on tärkeää. Sama pätee vieraiden kielten osaamiseen. Puolustusvoimilla, toisin kuin monien muiden maiden asevoimilla, ei ole omaa kieli- tai tulkkikoulua, joten osaamisessa nojaudutaan vahvasti yleissivistävään kielikoulutukseen. Ehkä Puolustusvoimat voisi tulevaisuudessa myös nykyistä tavoitteellisemmin hyödyntää eri kielten syntyperäisiä ja/tai muuten oppineita toisten kielten taitajia.

Kielitaidossa on tulevaisuus

Kielellinen huoltovarmuus on siis osa maanpuolustuksen valmiutta ja laajempaa yhteiskunnan resilienssiä eli sitkoisuutta. Se osaltaan varmistaa, että yhteiskunnan toiminnot eivät häiriinny ja että kansalaiset saavat tarvitsemaansa tietoa ja apua riippumatta siitä, mitä kieltä he käyttävät. Se on myös osa Puolustusvoimien toimintakyvyn ylläpitoa ja kehittämistä kriisien varalle. Maanpuolustuksesta on lisäksi entistä suurempi tarve viestiä nyky-Suomen kansalaisille ja muille veronmaksajille olipa heidän koti- tai käyttökielensä mikä tahansa. Koulutus, ja kielitaito ja -tieto sen osana, on keskeinen kansallinen voimavara – myös maanpuolustuksessa.

Joonas Sipilä on Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti.

Sara Hännikäinen on Maanpuolustuskorkeakoulun suomen kielen kieliasiantuntija.

(Disclaimer: Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien näkemyksiä yksityishenkilöinä. Ne eivät ole Puolustusvoimien näkemyksiä tarkastelluista asioista.)

Lähteet

Jukka Haapamäki, Aleksi Kalenius, Teijo Koljonen, Hanna Laakso, Petra Packalen & Mika Tuononen (2024). EDUCATION AT A GLANCE 2024. TAUSTAMUISTIO, Suomalainen koulutus kansainvälisessä vertailussa. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/EAG%20taustamuistio%202024.pdf, luettu 12.2.2025.