Minne katseet kääntyvät? Monilukutaito kielellisen huoltovarmuuden perustana

Julkaistu: 19. maaliskuuta 2025 | Kirjoittaneet: Leea Lakka, Penni Pietilä ja Henri Satokangas

2020-luku on monimutkaisten ilmiöiden aikaa. Globaalit ja paikalliset kriisit kietoutuvat toisiinsa ja vain harvoilla on valtaa ratkaista ne, vaikka seuraukset koskettavat laajoja ihmisjoukkoja. Tällaisia hankalia kriisejä ovat esimerkiksi ilmastokriisi, sodat, hyvinvointivaltion vähittäinen rapautuminen ja demokratiaa uhkaavien voimien nousu.

Monimutkaisista ilmiöistä on kerrottava monin sanoin, ja teknologisoituneessa arjessa kertominen tapahtuu yhä useammin tekstien välityksellä. Tekstit voivat olla monenlaisia; tyypillisesti niissä yhdistyy kirjoitettu kieli erilaisiin visuaalisiin ja numeraalisiin elementteihin. Jotta tätä tietotulvaa voi ymmärtää, eritellä, seuloa ja arvioida, on oltava riittävästi monilukutaitoa: kykyä ymmärtää erilaisten kielellisten ja kuvallisten tekstien elementtejä (Tarnanen 2019).

Tässä artikkelissa tarkastelemme yhteiskunnan kielellistä huoltovarmuutta monilukutaidon näkökulmasta. Tarkoitamme kielellisellä huoltovarmuudella ennen kaikkea tehokasta ja todenmukaista viestintää, jossa niin viestin tehokas leviäminen kuin tarkoituksenmukainen vastaanotto ja tulkintakin on taattu. Pohdimme, millaisin ehdoin viranomaisten ja erilaisten riippumattomien, journalististen medioiden ääni pääsee yhteiskunnassa laajasti kuuluviin. Näkökulmaamme perustelee se lukuisissa eri selvityksissä toistunut havainto, että (moni)lukutaito heikkenee ja eriytyy Suomessa (esim. Ukkola ym. 2025; Mannonen ym. 2024). 

Yleiskieli huoltovarmuuden pohjana

Tehokkaan tiedonvälityksen ehto on, että viesti on ymmärrettävä; on puhuttava äänellä, jonka vastaanottaja kuulee. Suomen viranomaisten kielet ovat kansalliskielet ja tarkemmin niiden yleiskielet. Yleiskieli on siis myös kieli, jonka varassa huoltovarmuus lepää: se on yhteiskunnassa toimimisen, demokratian, kriisiviestinnän ja viranomaistiedon välittämisen kieli. Kun ihminen suunnistaa tekstimaisemassa, viranomaisten on sieltä erotuttava ja selkeästi siellä viestittävä. Demokraattiseen kansalaisuuteen ei kuitenkaan riitä, että yksilö on passiivinen tiedon vastaanottaja. Tullakseen kuulluksi on hallittava yleiskieli ja vaikutusvaltaiset puhetavat.

Yleiskielen hallinta ja sen päälle rakentuva monipuolinen kriittinen lukutaito ovat koulutusjärjestelmän tavoitteita. Oppimistulostutkimusten perusteella näyttää siltä, että nämä tavoitteet saavutetaan aiempaa heikommin (esim. Hiltunen ym. 2023; Leino ym. 2019). Lukutaidon heikkeneminen tarkoittaa käytännössä myös yleiskielen hallinnan eriytymistä. Yleiskieltä on huollettava, jotta se on riittävän yhteistä ja yleistä, yhteiskunnan jäsenten jakamaa. Tällaista kielellisen huoltovarmuuden ylläpitoa käytännössä ovat esimerkiksi termityö, nimistönhuolto, virkakielityö ja yleinen kielenhuolto. 

Selkeän kielen ja ymmärrettävien tekstien merkitys huoltovarmuudelle lienee selviö. Viranomaiset joutuvat kuitenkin puntaroimaan juridisesti täsmällisen ilmaisun ja ymmärrettävyyden välillä. Selkeäkielisyystyön tavoitteita on niin sanotun häiriökysynnän minimointi. Kriisitilanteissa häiriökysyntä voi tukkia instituutioiden viestikanavia, jos viestintä on epäselvää (häiriökysynnästä ks. Leealaura Leskelän artikkeli tässä teemanumerossa). 

Tärkeä osa ymmärrettävää viranomaisten kriisiviestintää on termityö eli erikoisalojen sanaston kehittäminen eri tarpeisiin ja termien johdonmukainen käyttö sekä tekeminen tutuksi myös maallikoille. Vaikkapa koronapandemian aikaan tärkeää oli kyetä tulkitsemaan tartuttavuuslukuja, altistusaikoja, tartuntaketjuja ja muita epidemiologian ja lääketieteen termejä, jotka ropisivat kielelliseen arkeen. Toimivassa termityössä ei tehdä häthätää vaihtelevia käännöksiä englannista. Sen sijaan toiminta nojaa kestäviin rakenteisiin ja työnjakoon, jossa esimerkiksi virallisella kielenhuollolla, Sanastokeskuksella ja muilla toimijoilla on omat roolinsa. Ongelma huoltovarmuudelle on, että ihmiset eivät hahmota näitä rooleja ylitsepursuavassa informaatioympäristössä.

Sinun ja minun uutiset

Maailmassa ei ole ollut koskaan niin paljon tekstejä kuin tänään. Tekstimassan kasvaessa yhä harvempi teksti on kuitenkin yhteinen. Mediatutkimuksessa on puhuttu jopa yleisösaarista (Lindell & Hovde 2018). Kielellisen huoltovarmuuden kannalta tämä kehityskulku on keskeinen. Olennaista on etenkin se, kuka tai mikä määrittää, mitkä tekstit jaetaan ja keiden kesken.

Tekstien äärelle pääsyä on aina rajoitettu ja ohjattu. Niin kauan kuin tavallinen kansa on osannut lukea, media, kirkko, poliittiset päättäjät ja tiedemaailma ovat ohjanneet sitä, millaiset tekstit ovat kenenkin saatavilla ja mitä kaikkien halutaan tietävän. Siten on ohjattu myös sitä, millaiset sisällöt ja näkökulmat nousevat esiin. Mediatutkimuksessa tätä nimitetään portinvartijuudeksi (Seuri & Ikäheimo 2023).

Nyt portinvartijuus on muutoksessa. Media-alan tutkimussäätiön tuoreen (2024) selvityksen mukaan joka viides 18–24-vuotias päätyy uutissisältöjen äärelle sosiaalisen median kautta. Samansuuntaisesta trendistä kielii sekin, että nuorten tärkein uutislähde on Tiktok (Uutismedian liitto 2024). Toisin sanoen siinä missä aikuiset varta vasten avaavat uutissovelluksen tai uutissivuston, nuoret käyvät uutissivustoilla vain kääntymässä – jos koskaan edes päätyvät sinne saakka. Lisäksi tiedetään, että vain joka viides suomalainen aikuinen on halukas maksamaan verkon uutissisällöistä (Media-alan tutkimussäätiö 2024). Se rajoittaa saatavilla olevien uutislähteiden määrää ja laatua – lukijalle maksuttomat sisällöt tyypillisesti houkuttelevat lukijoita (ja siten mainostuloja) ennen kaikkea kärjistämällä. Lisäksi portinvartijat ovat yhä useammin teknisiä. Sitä, millaisia tekstejä luemme aamutuimaan tai junamatkalla ei niinkään määritä enää se, mitä lehtien toimituksissa on valittu kirjoittaa. Sen sijaan algoritmi päättelee, mitä aiempien hakujen, tykkäysten ja sisältöjen perusteella haluamme lukea.

Tämä kaikki merkitsee sitä, että yksilöiden kohtaamat uutis- ja ajankohtaissisällöt omaksutaan aiempaa useammin omien sosiaalisen median yhteisöjen valintojen, suositusten ja kehystysten lävitse. Perusteelliset ja moniulotteiset, käytännössä myös pitkät, artikkelit ovat aiempaa harvempien lukemistoa. Mediankäytön ja portinvartijuuden muutos herättävät myös huoltovarmuuden näkökulmasta uusia kysymyksiä. Mihin ihmisten ja yhteisöjen katseet kääntyvät kriisin hetkellä, ja mitä siellä näkyy? Kenen ääni pääsee kuuluviin?

Tiedetään, että algoritmi suosii tunteita herättäviä sisältöjä. Siksi söpöt kissavideot ja rajut rasistiset purkaukset nousevat herkästi sosiaalisen median virtaan. Niinpä yhdet meistä ovat alati tekemisissä vegaanisten reseptien, saamelaisten oikeuksien ja kiertotalouden kanssa, ja toiset polttomoottoreiden, naisvihan ja sodan uhan kanssa. Mediamaisemat, käsitykset tiedosta ja yhteiskunnan tilannekuvasta siis eriytyvät väistämättä. Kun algoritmi nakkelee ihmisiä eri sisältöjen ääreen, yhteisten merkitysten tuottaminen on aiempaa hankalampaa. Jaetun ymmärryksen ja yhteisten merkitysten niukkuus problematisoi käsitystä kriittisestä lukutaidosta, jota on perinteisesti tarkasteltu yksilön ja tekstin välisenä vuorovaikutuksena ja siten opetettu esimerkiksi faktantarkistuksena. Vähemmälle huomiolle on jäänyt kokonaisvaltainen ymmärrys siitä, millaisella logiikalla sosiaalinen media toimii ja miten kriittinen lukutaito rakentuu vankan maailmantiedon ja keskinäisen luottamuksen päälle.

Yhteiset tekstit, yhteiset merkitykset

Tiedetään, että yksi kriittisen lukutaidon osatekijä on riittävä intertekstuaalinen varanto (Linell 1998). Se tarkoittaa yksilön muistiin kertynyttä kokoelmaa ja kokemusta erilaisista teksteistä; mitä enemmän lukee kolumneja, sitä paremmin oppii tuntemaan prototyyppisen kolumnin ja vastaavasti tunnistamaan esimerkiksi ironian. Riittävä intertekstuaalinen varanto on välttämätön, jotta tekstejä voi ymmärtää ja tulkita oikein. Toisesta suunnasta, yhteiskunnan näkökulmasta, tarkastellen riittävää ja jaettua intertekstuaalista varantoa voisi hahmottaa kielellisenä huoltovarmuutena – hieman samaan tapaan kuin yhteistä yleiskieltä.

Intertekstuaalista varantoa kartutetaan varsinkin koulussa, ja siihen linkittyy monilukutaito. Monilukutaidon kehittäminen on peruskoulussa kaikkien oppiaineiden yhteinen tehtävä (POPS 2014. Se merkitsee lukutaitoa laajasti katsottuna: kykyä ymmärtää, eritellä, tulkita ja arvioida monenlaisia tekstejä. (Luukka 2013.)

Mutta mitä käytännössä tarkoittaa, että kielellinen huoltovarmuus vaatii monilukutaitoa? Katsotaan kahta esimerkkiä. Alla oleva viesti saapui vastikään tämän artikkelin kirjoittajiin kuuluvan Leean sähköpostiin:

Esimerkki 1: "Verohallinnon" viesti

Äkkikatsomalta sähköposti näyttää aivan pätevältä viranomaisviestinnältä. Intertekstuaalisen varantonsa perusteella lukija voi tunnistaa monia veroviraston tekstikäytänteitä: verottajan kaksikielinen logo on oikea, painikkeen vihreä on verottajan vihreä ja lähettäjä (Verohallinto) on asiakirjastandardin mukaisesti mainittu kirjettä mukaillen viestiin vasemmassa yläreunassa. Rahasumman lihavointikin on esimerkiksi verokortista tuttu käytäntö.

Jos intertekstuaalista varantoa on karttunut riittävästi, lukija luultavasti kuitenkin haistaa palaneen käryä jo otsikossa. Viranomainen ensinnäkin harvoin otsikoi viestejään huutomerkkiin päättäen. Otsikossa puolestaan on leipätekstissäkin toistuva kielioppivirhe (“sinulla on oma viesti”), eikä toisaalta linkkipainikkeen genetiiviobjektikaan ole kieliopillisesti oikein. Lisäksi oikea verottaja viestii suomi.fi-portaalin kautta eikä liitä viestiinsä suoria linkkejä. Näiden epäjohdonmukaisuuksien havaitseminen kuitenkin edellyttää, että lukija on ennenkin ollut yhteydessä verottajaan ja kiinnittänyt huomiota vakiintuneisiin toimintatapoihin ja tekstien tyyliin.

Esimerkkitekstin kriittinen lukutaito vaatii kykyä tulkita lukuisia mutta hienovaraisia multimodaalisia vihjeitä, joiden perusteella huijauksen voi tunnistaa. Taitavalle lukijalle, joka on ainakin silloin tällöin tekemisissä verottajan kanssa, huijaus lienee ilmeinen. “Verotuksen laskennan jälkeen olemme määrittäneet, että olet oikeutettu saamaan” ei ole tavanomaista verottajan käyttämää kieltä. Se on kuitenkin virkakielelle tyypilliseksi tunnettua kapulatyyliä. Sellaisenaan se voi hämätä lukijaa, jonka yleiskielen hallinta ja intertekstuaalinen varanto ovat kohtalaisen niukat.

Huijausviestin voi tunnistaa kielellisistä vihjeistä. On silti naiivia ajatella, että yksinomaan lukutaito – kuten tarkkuus tai sujuvuus – riittäisivät kriittiseen lukutaitoon. Taitava lukija tarvitsee myös riittävästi maailmantietoa. Katsotaan toista esimerkkiä. Elokuussa 2020 Helsingin Sanomat julkaisi vieraskynäkirjoituksen, jonka kirjoittajina olivat THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta ja johtaja Mika Salminen. He kirjoittavat, että koronapandemian kiihtymiseen “on varauduttava myös uusin keinoin”.

Esimerkki 2: vieraskynäkirjoitus   

Jotta lukija voi arvioida tekstiä, sen luotettavuutta ja teesiä mielekkäästi, hänen on hallittava ällistyttävän monta seikkaa jo ennalta. Mikä ensinnäkin on THL? Mitä tarkoittaa “itsenäinen valtion asiantuntija- ja tutkimuslaitos” – kenen asialla THL on ja mitä se ajaa? Entä millainen tekstilaji vieraskynä on? Miksi juttu näyttää aivan HS:n uutiselta, jos se ei kerran sellainen ole? Lisäksi tekstin sisältöjen arviointi edellyttää lukijalta ainakin jonkinlaista informoitua ja punnittua käsitystä siitä, millainen riski pandemia on, millaisin keinoin sen leviämistä on mielekästä estää ja mitä ehdotetut ratkaisuehdotukset merkitsevät eri näkökulmista katsoen.

Esimerkit osoittavat, että kriittinen lukutaito karttuu ennen kaikkea maailmassa toimimalla: on tiedettävä paljon ja tehtävä itse. Mitä enemmän tietää ja tekee, sitä tarkempia ja perustellumpia ovat tulkinnat. Tätä vasten esimerkiksi tiedot nuorten kansalaispätevyyden ja osallistumisen eriytymisestä ovat huolestuttavia (Kestilä-Kekkonen & Tiihonen toim. 2022). Näyttääkin siltä, että lukutaidon eriytymistä tulisi ratkoa laajasti useilla rintamilla, ei esimerkiksi vain kirjallisuuskasvatuksen keinoin.

Eriytyvä lukeminen kielellisen huoltovarmuuden haasteena

Edellä olemme kuvanneet, miten tekstien käyttö eriytyy. Olemme siis tilanteessa, jossa yhtäältä ajaudumme tekstien ääreen, mutta jossa toisaalta emme myöskään halua lukea toistemme tekstejä. Lukutaidon heiketessä olemme myös tilanteessa, jossa emme pysty lukemaan samoja tekstejä.

Lukutaito ei eriydy tyhjiössä. Lukutaidon lisäksi uteliaisuus, kyky ja halu ottaa selvää, poliittiset näkemykset ja tapa katsoa maailmaa eriytyvät (Mannerström ym. 2020). Lukutaidon kanssa käsi kädessä eriytyvät myös poliittiset näkemykset ja kulttuuriosallistuminen (Purhonen ym. 2024; Heikkilä 2024; Wass & Kauppinen 2024). Vaikka indikaattoria vaihdetaan, aina samat jakolinjat näyttävät halkovan yhteiskuntaa; liberaalit vs. konservatiivit, naiset vs. miehet, korkeasti koulutetut vs. matalasti koulutetut, kaupunkilaiset vs. maalla asuvat. Segregoituminen ja huono-osaisuuden kasautuminen tuottavat haasteita myös kielellisen huoltovarmuuden näkökulmasta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa etenkin koulutuksella on mahdollisuus jäsentää yhteistä tekstimaisemaa, rakentaa käsitystä tiedosta ja sen perusteista. Lukutaidon edistämistä ja toisaalta eriytymistä saadaan aikaan koulutuspoliittisilla valinnoilla. Niinpä eri koulutuksilla on erilaisia tavoitteita lukutaidon suhteen jopa oppivelvollisuuskoulun sisällä: lukiolaiset tavoittelevat kriittistä ajattelua ja analyyttista lukijuutta 171 äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunnin mittaan – ammatillisen koulutuksen opiskelijat opetetaan mukautumaan suorittavan työläisen tekstimaisemaan 48 oppitunnissa (Lappalainen & Lahelma 2016; Pietilä & Lappalainen 2023; LOPS 2016 vrt. OPH 2022). Koulutuksessa määrittyy, keiden yleiskielen hallinnalla ja intertekstuaalisella varannolla nähdään arvoa yhteiskunnan toiminnan kannalta eli minkälaisiin tekstuaalisiin toimiin kenenkin nähdään olevan tarpeen pystyä.

Kriittinen lukutaito ei herää henkiin itsestään tai ajan myötä. Myöskään työelämä ei näytä paikkaavan koulutuksen eroista juontuvia railoja, vaan kansallisten lukutaitotutkimusten mukaan aikuisten taidot eriytyvät niin, että matala koulutustaso ennustaa tyypillisesti myös matalampaa taitotasoa lukemisessa (Mannonen ym. 2024; Sulkunen & Malin 2018). Lisäksi on huomattava, että vapaaehtoisuuteen perustuvan tutkimuksen ulkopuolelle jäänee huomattava joukko aikuisia, jotka suhtautuvat kielteisesti teksteillä toimimiseen (jollaista myös kyselyihin vastaaminen on).

Monille ihmisille lukemisen tai teksteillä toimimisen välttäminen sinänsä on keskeinen tapa rakentaa identiteettiä ja pätevyyttä ei-lukevissa yhteisöissä. Tätä tehdään muun muassa elämäntapavalinnoin (Heikkilä 2024) ja koulun arjessa eri tavoin tekstejä ja lukemista vältellen (Lakka 2024; Pietilä 2025). Ajatus, että kaikki jakavat pyrkimyksen tulla mahdollisimman hyviksi lukijoiksi ja kirjoittajiksi, ei pidä paikkaansa. Kaikki koskee varsinkin korkeakoulutettuja, koulutususkovaisia ja keskiluokkaa. Ajatus siis sulkee ulos ison joukon ihmisiä. 

Ratkaisut murusina maailmalla

Kun punotaan yhteen kaikkea edellä mainittua, alkaa hahmottua jokseenkin lannistava kokonaisuus. Tieto, jonka yksilö saa maailmasta, siivilöityy yhä useammin verkon alustojen ja algoritmien lävitse. Paikkansa pitävän tiedon kanssa kilpailee koko ajan myös tarkoitushakuinen ja hämmentämiseen pyrkivä huuhaa, ja karttuva tieto kokonaisuudessaan – oli se millaista tahansa – ohjaa tulkintoja maailmasta. Nämä tulkinnat puolestaan rakentavat käsityksiä siitä, mitkä tekstit on kenellekin tarkoitettu. Lukutaito ja lukemisen tavat eriytyvät, minkä seurauksena yleiskielinen viranomaisviestintä on alati kauempana siitä kielestä, jota osa ihmisistä muussa arjessaan kohtaa. Samalla juuri se kielimuoto, joka on tarkoitettu yhteiseksi, alkaa muuttua vieraaksi. Syntyy kierre, jossa intertekstuaalinen varanto ja maailmantieto alkavat eriytyä, minkä seurauksena tiedon luotettavuutta punnitaan eri yhteisöissä eri kriteereillä.

Lannistumisen sijaan olisi kuitenkin haettava muutosta. Monilukutaidon opettaminen on annettu koulun tehtäväksi. Monilukutaidon pohja valetaan kuitenkin kotona ja lasten ja nuorten kasvuympäristöissä. Tiedämme, että lukutaidon kehkeytymiseen, lukemiseen kytkeytyviin asenteisiin ja lukemisen mahdollisuuksiin liittyy laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä; tulevaisuudennäkymät, paikalliset arvostukset ja esimerkiksi sukupuoleen liittyvät ihanteet heijastuvat lukemiseen (Lakka 2024; Pietilä 2025). Siksi lukutaidon parantaminen olisi nähtävä laajana, koko yhteiskuntaa halkovana kysymyksenä. Lukutaidon eriytymistä ei yksinomaan luokkahuoneessa ratkota.

Kuitenkin juuri luokkahuoneessa saadaan paljon aikaan, jos resurssit ovat riittävät ja tavoitteet korkeat läpi oppivelvollisuuskoulun. Lisäksi tarvitaan kunnianhimoista eriarvoisuutta purkavaa politiikkaa. On aika koulutuspoliittiselle keskustelulle: mikä on koulujärjestelmän tavoite? Onko tavoitteena ainoastaan saavuttaa lukutaito, jonka avulla pärjää omassa arjessaan ja noudattaa saamiaan ohjeita – vai onko tavoitteena pikemminkin kasvattaa aktiivisia kansalaisia, jotka pystyvät ja haluavat osallistua suuriin yhteiskunnallisiin keskusteluihin uskottavasti? (Pietilä 2025.)

Kielellinen huoltovarmuus nojaa saavutettavuuteen, ennakoitavuuteen ja keskinäiseen luottamukseen. Näitä voidaan rakentaa koulutuksessa ja yhteisen kielen huollossa. Ennen kaikkea olisi kuitenkin nähtävä, että kriittistä monilukutaitoa rakennetaan ja nakerretaan kaikilla elämänaloilla ja koko ajan. Olemme yhteisen tehtävän äärellä.

FT Leea Lakka työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hänen tutkimusalaansa ovat lukutaidon, osallisuuden ja eriarvoisuuden kysymykset.

FM Penni Pietilä väittelee 4.4.2025 Helsingin yliopistossa. Hänen etnografinen väitöskirjansa keskittyy sukupuolen ja yhteiskuntaluokan kysymyksiin äidinkielen/suomen opinnoissa ammatillisessa koulutuksessa.

FT Henri Satokangas työskentelee erityisasiantuntijana Kotimaisten kielten keskuksessa. Hän on tutkinut muun muassa tietokirjallisuuden kieltä, oppimateriaalien kielitietoisuutta ja ohjetekstien lukemista.

Lähteet

Heikkilä, R. (2024). Miksi lakkasimme lukemasta? Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta. Gaudeamus: Helsinki.

Hiltunen, J. ym. (2023). PISA 2022 ensituloksia. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2023:49. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-949-3

Kestilä-Kekkonen, E. & Tiihonen, A. (toim.) (2022). Nuoret kansalaiset: Tilastollinen tutkimus yhdeksäsluokkalaisten kansalaispätevyydestä. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2022:11.

Lakka, L. (2024). Takarivin tekstikäytänteet. Helsingin yliopisto.

Lappalainen, S., & Lahelma, E. (2015). Subtle discourses on equality in the Finnish curricula of upper secondary education: reflections of the imagined society. Journal of Curriculum Studies, 48(5), 650–670. https://doi.org/10.1080/00220272.2015.1069399

Leino, K., Ahonen, A. K., Hienonen, N., Hiltunen, J., Lintuvuori, M., Lähteinen, S., ... & Vettenranta, J. (2019). PISA 18: ensituloksia. Suomi parhaiden joukossa. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja.

Leino, K., Sirén, M., Nissinen, K., & Puhakka, E. (2023). Puoli tuntia lukemista: Kansainvälinen lasten lukutaitotutkimus (PIRLS 2021). Koulutuksen tutkimuslaitos, Tutkimuksia, (37).

Lindell Johan, Hovden Jan Fredrik (2018). Distinctions in the media welfare state: audience fragmentation in post-egalitarian Sweden. Media, Culture & Society 40(5): 639–655. https://doi.org/10.1177/0163443717746230

Linell, Per (1998). Approaching Dialogue: Talk, interaction and contexts in dialogical perspectives. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company.

LOPS 2016. Lukion opetussuunnitelman perusteet. https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/lukiokoulutus/1372910/tiedot

Luukka, M.-R. (2013). Opetussuunnitelmat uudistuvat: tekstien lukijasta ja kirjoittajasta monilukutaituriksi. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 4(5). Saatavilla:  https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-joulukuu-2013/opetussuunnitelmat-uudistuvat-tekstien-lukijasta-ja-kirjoittajasta-monilukutaituriksi

Mannerström, R., Muotka, J., Leikas, S., & Lönnqvist, J.-E. (2020). Hyvin toimeentuleva, terve ja suvaitsematon – Suomalaisten nuorten poliittiset ideologiat asenneprofiileina tarkasteltuna. Politiikka: Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisu, 62(1), 9–32. https://doi.org/10.37452/politiikka.83247

Mannonen, J., Nissinen, K., Virolainen, M. & Rautopuro, J. (2024). PIAAC II: Toisen Kansainvälisen aikuisten taitotutkimuksen ensituloksia.

Media-alan tutkimussäätiö (2024). Uutismedia verkossa. Reuters-instituutin Digital News Report Suomen maaraportti. https://www.mediaalantutkimussaatio.fi/wp-content/uploads/Reuters_Uutismedia-verkossa-raportti_2024.pdf

OPH. (2022). Ammatillisten tutkintojen perusteet. https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/selaus/ammatillinen

Pietilä, P. (2025). Äidinkielen luokka ja sukupuoli: Etnografinen tutkimus äidinkielen/suomen opinnoista osaamisperusteisessa tekniikan alan ammatillisessa perustutkintokoulutuksessa. Helsingin yliopisto.

Pietilä, P., & Lappalainen, S. (2023). ‘Literacy for labour’in the competency-based VET in Finland. Journal of Curriculum Studies, 55(3), 309–324.

Purhonen, S., Heikkilä, R., Kallunki, J., & Sivonen, S. (2024). Onko työväenluokan poliittinen jakautuminen nyky-Suomessa myös maku- ja elämäntyylikysymys? Kulttuurintutkimus, 42. Verkossa: https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/view/147350

Seuri, O. & Ikäheimo, H.-P. (2023). Portinvartijat: Kamppailu tiedon vapaudesta. Helsinki: Teos.

Sulkunen, S., & Malin, A. (2018). Literacy, age and recentness of education among Nordic adults. Scandinavian Journal of Educational Research, 62(6), 929–948. https://doi.org/10.1080/00313831.2017.1324898

Tarnanen, M. (2019). Monilukutaito sosiokulttuurisena lukutaitona. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti: NMI-bulletin, 29(4), 21–29.

Ukkola, A., Suomilammi, M., Silverström, C., Metsämuuronen, J. & Marjanen, J. (2025). Matematiikan ja äidinkielen taidot kuudennen luokan lopussa: Perusopetuksen oppimistulosten pitkittäisarviointi 2018–2024

Uutismedian liitto (2024) Nuoret ja uutismediasuhde. Verkossa: https://www.uutismediat.fi/wp-content/uploads/2024/01/ul-nuoret-ja-uutismediasuhde-tutkimus-2024-keskeiset-tulokset.pdf

Wass, H., & Kauppinen, T. (2024). Sukupuolisakset äänestyslipulla: sukupuolen ja iän yhteys äänestäjien poliittisiin valintoihin. In Eriarvoisuusraportti 2024. Kalevi Sorsa-säätiö.